L & O & L

Täydellinen päivä

2012-02-05T09:30:00.000-08:00

Milloin me ihmiset (varsinkaan suomalaiset) voisimme sanoa iltaisin, että hitsi kun meni päivä nappiin ihan alusta asti? Aika harvoin. Aina on jotain, mikä voisi olla paremmin, joku paikka missä haluaisi mieluummin olla tai asia, jota voisi murehtia vielä vähän enemmän. Harvoin tulee herättyä ihan oikeasti ja ajateltua, että kaikista näistä huolimatta tämä on hyvä päivä ja täydellinen juuri sellaisena kuin se on. Mutta jostain syystä, kun aamulla heräsin, tiesin, että tämä tulisi olemaan juuri sellainen päivä.

Minulla on tosi harvoin aikaa ihan vain olla ja se on kaikista eniten perseestä. Silloinkin kun haluaisin ja yritän ottaa rennosti, aivot ränkkäävät, että paljon kello on ja paljon minulla on aikaa ennen kuin pitää olla taas jossain. Niinpä se hetki, kun sai herätä vailla kiirettä ja vain maata sängyssä rauhassa ja katsella auringon nousua oli paras pitkään aikaan. Triokaan ei ollut kiirellä menossa minnekään vaan nukkui tyytyväisenä. Kun sitten vihdoin nousin oikeasti ylös ja lähdin lenkille, ulkona oli aivan mahtava ilma. Nopea aamulenkki vaihtui tunnin reippailuun, jonka jälkeen saattoi nauttia aamiaisen vailla mitään kiirettä.

Päivän parasta antia oli tietenkin reissu Kuopioon. ACE.n treenit ovat kertakaikkiaan mahtavaa aikaa eikä pelkästään treenaamisen takia. Reissuilla on mahdollisuus nollata viikko ilman, että täytyy kotona pohtia mitä kaikkia sitä pitikään tehdä. Sekä tietysti viettää aikaa ystävien kanssa kertaamalla viikkojen tapahtumat niin koiramaailmassa kuin muuallakin elämässä. Minä kun olen äärettömän tehokas stressaamaan asioista joille ei kertakaikkiaan voi yhtään mitään. Ja koska en voi lopettaa sitä edes käskemällä, on paljon mukavampi käsitellä niitä yhdessä toisten kanssa :)

Agility itsessään on sellainen asia, joka nollaa ajatusmaailman. Agilityradalle ei yksinkertaisesti mahdu muuta ajateltavaa kuin koira ja ohjaus. Pään sisällä ei ole koskaan niin rauhallista ja hiljaista kuin sillä hetkellä kuin jätän koiran istumaan lähtöön. Mikään asia ei ahdista mieltä olipa kyse töistä tai toisista ihmisistä. Kaikki keskittyminen on radassa ja sen suorittamisessa. Late oli ihan mahtava kuten aina. Hurjalla raivolla se teki rataa ja onnistuttiin ihan kaikissa ohjausliikkeissä :) Minun vaan pitää nyt oppia luottamaan siihen. Se hakee esteet itse eikä minun tarvitsisi olla sitä pitämässä nenästä kiinni. Yksi erittäin hyvä neuvo ohjaajalle kuului: "rauhallinen ohjaus ja vakaat käsien liikkeet, koska sinulla on niin vilkas koira. Radalle ei mahdu kahta sählääjää." :D Onni on tällaisilla pakkasilla hieman varovainen ja vaisu, mutta saatiin siihenkin elämää ja rata hienosti läpi. Kontaktit olivat "auts"... otamme muutaman askeleen kotona jälleen taaksepäin :)

Kun sitten pakkaspäivä oli saatu kääntymään päätökseen, ei ollut mitään hienompaa kun istua kaikessa rauhassa saunassa ja sen jälkeen kääriytyä sohvalle katsomaan vaikka elokuvaa koirien kanssa (vaalivalvojaiset ovat katsottavaa, mitkä saattavat hieman laimentaa täydellistä päivää).

Harmistuttavan harvoin tulee oltua onnellinen pienistä asioista kuten upeasta ilmasta, ajasta ystävien kanssa tai kiireettömyydestä. Ja ainakaan sitä ei ääneen sanota, koska aina voisi olla paremmin ja huomenna kaikki menee kuitenkin taas päin vittua. Lisäksi maailmankaikkeudella on tapana ihan kiusallaan tiputella liian onnellisia ihmisiä maanpinnalle. Mutta otan sen riskin nyt. Tämä oli täydellinen päivä :)

Hihnat solmussa

2012-01-30T06:49:00.000-08:00

Se on muuten sillä tavalla, että nyt on tammikuu mennyt koirankoulutuksen suhteen ihan harakoille. Näin aktiivisena politiikan seuraajana (ts. jaksan kiihkoilla kahvipöydässä) on mennyt aika presidentin vaaleissa. Suomessa äänestäminen on tehty kertakaikkiaan naurettavan helpoksi. Ainakin näin kaksi viikkoa ennakkoäänestyspaikalla istuneen näkökulmasta voin todeta. Seuraavaksi varmaan käydään jokaiselta ruinaamassa ääntä ihan kotiovelta asti. Joten ollaan onnellisia, että meillä on etuoikeus valita itse edustajamme ja raahaudutaan sinne äänestyspaikalle, ketä sitten äänestetäänkin :)

Koska vaaleissa ollessa työpäivät menevät kellon ympäri helpostikin, on koirien kanssa toihuilu tosiaan jäänyt vähemmälle. Ja ihan perusarkitottelevaisuus on näköjään päässyt unohtumaan meidän ohjelmistosta kokonaan, kuten jouduin tässä männä viikolla toteamaan. Kolmen koiran kanssa hihnalenkkeily vaatii hieman luovuutta. Ja harjoittelua. Koska kotona voi lenkille lähteä vaikka ilman hihnaa ja törmää korkeintaan susiin, on ote harjoittelusta päässyt vähän lipsahtamaan. Minullahan oli aikoinaan aikamoinen taistelu Leon kanssa siitä kuinka hihnassa käyttäydytään. Leo oli remmirähisi pahimmasta päästä, kun sitä sellainen kaksikymppinen ensikoiran omistaja ei ollut hommaan pahemmin opettanut ja johtajuuskin oli vähän niin ja näin. Ajan saatossa kuitenkin opin hallitsemaan kahta koiraa ohitustilanteessa melko hyvin. Leo toiseen käteen ja Onni toiseen käteen. Onnille tiukka komento olla hiljaa (Onnin piippaus laukaisi yleensä Leossa halun rähistä) ja Leolle Darth Vader-äänellä "seuraa". Ja näin pysyivät huonosti opetetut koirat ruodussa :) Sitten kun Late tuli, päätin, että nyt opetetaan kunnon hihnakäyttäytyminen kerta heitolla. Late osaakin hirveän hienosti kulkea hihnassa ja ohitella muita koiria (paitsi jos ne erehtyvät heiluttamaan häntää, Late ei voi hillitä itseään ja yrittää leikkiä). Mutta trion kuljettaminen hihnassa onkin omanlaisensa temppu.

Eräänä tiistaiaamuna olin siis viemässä koiria hoitoon ja päätin käyttää niitä noljakassa lenkillä. Kaverit hihnanjtkoksi ja menoksi vaan. Ongelmat alkoivat heti ensimmäisen koiran kohdalla. Vastaan tallusteli perhoskoira omistajineen. Onni alkoi uikuttaa, johon minä en tajunnut ollenkaan reagoida. Late tulkitsi sen, että nyt saa mennä leikkimään ja Leo, että nyt kuuluu rähistä. Minä taas olin ihan kuutamolla, että mitähän tässä nyt piti kellekin sanoa. Lopputulos oli se, että raahasin sekavan ja möykkäävän koiralaumani väljemmille vesille. Anteeksi vaan siltä rouvalta, joka taisi hieman säikähtää. Rouvan perhoskoira ei sen sijaan ollut moksiskaan kolmesta valtavankokoisesta otuksesta, jotka yrittivät selkeästi syödä sen, vaan oli heti tulossa antamaan samalla mitalla :) Mahtava otus!

Mutta siinä joutui hetken miettimään, että miten kolmikon kanssa pitää kulkea, että se on sujuvaa. Liian kova komento, niin Onni hiipii perässä, tai liian vieno, niin Leo ei tottele mitään. Lopulta siirryin kulkemaan niin, että Late ja Onni olivat toisessa kädessä ja pääpukara Leo sai kulkea ylhäisessä yksinäisyydessään. Ja homma toimi. Niin pienestä se voi olla kiinni. Samoin voi näin jälkeenpäin ajatella miten pienestä muutenkin koirankoulutus olla kiinni. Jos sitä olisi vain osannut opettaa Leon aikanaan oikein... Ei tarvitsisi tällaisia asioita miettiä ollenkaan. Mutta koirien kanssa se on parasta, että aina voi oppia uutta ja tulla paremmaksi :)

Uusi vuosi, vanhat kujeet

2012-01-11T05:04:00.000-08:00

Voi ei! Taas on se aika vuodesta, että ihmiset kilvan kirjoittavat ylös tavoitteitaan tulevalle vuodelle ja menneen vuoden tavoitteiden toteutumista. Minua moinen ahdistaa ihan hirveästi! Kyllä siis muut saaavat tehdä, mutta ajatus siitä, että minun pitäisi ruveta suunnittelemaan etukäteen mitä ensi vuonna tapahtuu tai kertaamaan miten ei taaskaan viime vuonna saatu tehtyä mitä oli tarkoitus, tuntuu aivan sietämättömältä. Niinpä en taaskaan aio suunnitella sen enempää koulutus- kuin kisatavoitteitakaan ensi vuodelle. Mennään fiilispohjalta ja siihen tahtiin kun hyvältä tuntuu. Ensinnäkin siksi, ettei pessimisti koskaan pety ja toiseksi: mistä sitä tietää, etten jää huomenna bussin alle ja makaa loppuelämääni vihanneksena teho-osastolla. Esitän ainoastaan toiveen, että minä, lähipiirini ja armaat koirani pysymme terveenä tulevan vuoden. Ja jos yrittäisi olla parempi ihminen, sellainen vähemmän ärsyttävä :D

Joulu meni leppoisasti. Late ei syönyt siskonpoikaani, joka oli pahin pelkoni vaan leikki kiltisti. Late tosin ei lepäillyt laakereilla vaan oli kärppänä paikalla paimentamassa muksua, jos se uhkasi liikkua yhtään livakammin. Late onnistui varsin pätevästi paimennustehtävissään ja ohjaili mm. ruokapöydästä karanneen kakaran takaisin tyhjentämään lautastaan. Tai ehkä sillä oli toive päästä osingoille. Meillä tosin ei jouluna koirat juhli. Kinkku on Leolta ja Onnilta kielletyä, koska itse en halua käyttää jouluni öisiin kakkalenkkeihin. Laten juhlat taas koostuivat huippuhauskasta lahjapapareiden silppuamisesta :D Tätilläkin oli juhlat, koska siskonpoika sai valtavan lego ninja-linnan joululahjaksi ja melkein pätevä rakennusinsinööri (No okei, pelkkä insinööri) pääsi sitä kokoamaan.

Uusi vuosi vierähti taas kontiolahdessa ystävien kesken. Trio otettiin tietenkin messiin ja kylläpäs hymyilytti ihmisten ilmeet kun kolme lassieotusta mennä hölkkäsivät kylänraittia lotkauttamatta korvaansa ilotulitusten räiskeelle. Joku jopa kysyi, että eikö minun koirani pelkää, kun kaikki tuttujen kuulema pelkäävät. Onni ja Leo on aikoinaan opetettu laukauskestävyyteen, joten ne saivat olla irti, mutta koska uusi vuosi oli Laten ensimmäinen, pidin sen kaiken varalta kiinni. Ihan turhaan, ipana on selvästi luonnonlahjakkuus :) Paukkua tullaan tosin harjoittelemaan vielä ennen luonnetestiä, koska aseen paukahdus poikkeaa kuitenkin ilotulitteesta.

Mitäs treeneistä voisi tähän kirjoittaa? Letkeällä meiningillä on menty, kuten tähän asti. Ei siis mitään uutta. Latea agility sytyttää kerta kerralta enemmän. Vaihtelen palkkaa paljon, ettei yksi palkka kyllästytä. Yleensä tehdään ensin namin ja kupin avulla, jotta penska keskittyisi kunnolla. Pallo saa aikaan vähän liikaakin sähläystä. Kun homma on opeteltu, tehdään muutamat viimeiset kerrat pallon avulla. Latella on todella hyvä irtoaminen sivulle ja eteen, ja esimerkiksi layerointi (kirjoitetaanko se noin?!) ei teetä ollenkaan vaikeuksia. Putki on kuitenkin se maagisin juttu. Sinne uppoaa collielapsi vaikka mistä kulmasta ja miten kaukaa :D Onnin ja Laten kanssa vuosi aloitettiin ACE:lla huipputreeneillä. Kovasti tuli kehuja Latelle ja sen kehitykselle ja vähän myös ohjaajallekin :D Harvoin pääsee kuulemaan, että itse on tehnyt jotain oikein, joten se totisesti lämmittää mieltä. Kotona keppitreenissä otettiin jo edistysaskeliä kun Late upposi keppeihin vauhdista ja pienoisesta avokulmasta. Periaatteena on ollut alusta lähtien, että Late menee kepeille itse ja suorittaa ne itse. Minä en käytännössä avusta ollenkaan. Sen sijaan tokoa voisi ruveta treenaamaan vähämmän letkeällä meiningillä. Mikäli joskus haluaa päästä kilpailemaan, täytyisi vähän ohjaajan skarpata. Esimerkiksi nouto on ihan levällään. Hyvin Late hakee ja pitää, mutta kun luin Susannan blogista kuinka hän on opettanut Jytinälle noutoa, tajusin että ollaan ihan vaiheessa. Ja hakutreeneihin on ihan kauhea ikävä! Sen jälkeen kun haku siirtyi sunnuntaille, emme ole päässeet käytännössä käymään ollenkaan. Aina on jotain menoa. Nytkin menee varmaan tammikuu siihen, että joka sunnuntai ollaan kiinni. Ihan mälsää. Haku on kuitenkin jotain mihin Latella on selvästi luontainen taipumus.

Leon tokoilu jatkuu edelleen. Pikkuhiljaa ollaan alettu tekemään voittajaluokan liikkeitä, vaikka se AVO1 puuttuu edelleen :D Leo tosin pääsi poikkeuksellisesti aksailemaankin tuossa männä viikolla. Voi kun vaari vaikutti hitaalta ja jäykältä. Niin pitkä tauko kun on ollut. Kaikki kuitenkin oli hyvin muistissa. Kepit haki itse vaikka jäin taakse ja reagoi hyvin flippiin, takaleikkaukseen, eteenkäskyyn ja jaakotukseen. Mahtava colliemies <3

Onni on ollut mukana sitten kaikessa mahdollisissa treeneissä. Rimat ovat taas alkaneet tulla alas, joten olisi varmaan aika varata aikaa fyssarille. Onni-paralle ei ole elämä hymyillyt viime aikoina. Kovasti on pientä alkanut taas ahdistaa pimeässä lenkkeily. Tämä lenkkeily on minulle kertakaikkiaan mysteeri. Tietyssä vaiheessa talvea Onni alkaa arastella tietyllä lenkkireitillä. Se mielellään hiippailisi vain minun perässä tai jää odottamaan keskelle polkua. Tästä voisi olla huolissaan, jos sama toistuisi kaikialla. Kyseessä kuitenkin on vain tämä tietty, joka yleensä tehdään aamulla. Ehkäpä Onni herkkänä antennikoirana on opinnut yhdistämään minun aamuäreyteni tiettyyn lenkkeilyreittiin. "Oi ei, tää on se missä mamma on aina kiukkuinen!" Onnin oloa ei helpota ainakaan Late, jonka mielestä hiippaileva ja kyyristelevä Onni on kerta kaikkiaan hupaisa. Voi raukkaa :(

Mutta onneksi on Inca, Onnin suuresti rakastama rotikkatyttö :) Yhteiset lenkit ovat aina välillä työn ja tuskan takia, kun kiltteydestään huolimatta Onnin on välillä täysin mahdotonta pysyä erossa Incasta. Samanlaista meininkiä on osoittanut nuorempi sukupolvi eli Ruuti ja Late. Niiden kanssa lenkkeily menee jo extremen puolelle, koska lapset haluaisivat vain leikkiä keskenään. Mikähän noissa rotikoissa on minun koirien mielestä niin kertakaikkisen viehättävää? :)

ps. Laten tuohoamislistaan lisätään nyt myös auton rekisteriote.

Lepää ja lataudu

2011-12-20T14:31:00.000-08:00

Ei ole muuten Laten motto, ei. Itseasiassa, kun olimme viettäneet poikkeuksellisen rauhallisen viikonlopun ilman suurimpia häslinkejä, Late tuntui olevan täysin kypsä seesteisyyteen. Se oli maanantaina silpunnut pitkästä aikaa lehtiä asuntoon ja yksi pahoipitelyn kohteeksi joutunut lehtinen piti sisällään nimenomaan kyseisen nimisen artikelin. Se, mitä se olisi sitten pitänyt sisällään jäi minulle arvoitukseksi. Mutta miksi oikeastaan nyt innostuin yli kuukauden tauon jälkeen taas bloggaamaan, johtuu siitä, että suorastaan palan halusta päästä taas vaahtoamaan koirankasvatuksen hirveyksistä. Hullulle ei pidä antaa yllykkeitä :D Tämän kertainen innostus johtui itseasiassa koiramme-lehden metsästyskoirajutusta ja sitten sopivasti siihen harrastin muiden lukemista törkeästi kesken työpäivän ja Marin hyvä aussie-keskusteluun tulleet palautteet saivat riemun repeämään.

Mutta pistetäänpä tänne ensin ihan omien koirien kuulumisia, jotta halukkaat voivat sitten skipata loppuun jätetyn paasauksen.

Vaikka viralliset kisat ovatkin nyt niin Leon kuin Onninkin kanssa takanapäin, ei meillä ole levätty laakereilla. Ollaan käyty pistäytymässä useampaankin otteeseen Kuopiossa ACE:n treeneissä. Lisäksi omissa treeneissä on rajäytetty useampikin este aivan alkutekijöihin. Onnin treeni painottuu kontaktiharjoitteluun ja keinuun, joka tehdään nyt ihan alusta asti uudelleen.

Leon kanssa ollaan tokoiltu sopivassa suhteessa. Ei niin paljon, että menisi hinkkaamiseksi, mutta sen verran, että voisi ainakin teoriassa saada jotain aikaan. Viime aikoina on otettu uutena mm. ruutua. Pyrin ihan oikeasti nyt suunnittelemaan mitä treenaan, jotta ei tulisi tehtyä aina sitä samaa. Seuraamisen voisi esimerkiksi jättää varikolle vähäksi aikaa. Sitä on aina eikä se ole edistynyt siitä mihinkään :( Aika ajoin palaan ihan alkuun, palkkaan ihan yhden kahden askeleen kontaktiseuraamisesta, mutta ei. Kontaktin kaivaminen on aina yhtä suuren työn ja tuskan takana. Ja vaikka Leo tuntuu nyt sähäkän pikkuhirviön jälkeen aivan toivottoman hitaalta, ei mikään luovutusmieli ole silti iskenyt. Late on Late ja Leo on Leo.

Late on käynyt rallattelemassa niin ACE:lla kuin kotihallissakin. Pienoinen hallintaanottoyritys on ollut käynnissä, mutta aika pitkälti menee edelleen rällätellessä. Tässä asiassa olen eri mieltä kouluttajieni kanssa. Late saa tehdä edelleenkin mitä haluaa agilityssä. Se on vielä nuori ja meillä ei ole kiire minnekään. Laten ei tarvitse olla kisavalmis 1,5 vuoden iässä eikä edes 2 vuoden jos niikseen tulee. Sen verran ollaan kuitenkin otettu askelia eteenpäin, että Latella on nyt rimat minikorkeudessa. Se ei ole menoa haitannut pätkääkään :D Late on touhuillut paljon kaikkea hauskaa agilityn ohella. Tokoiltu on kotona paljonkin (ihan piti vaihtaa huonekalujen järjestystä, että mahtuu paremmin tekemään). Paljon perusasioita hyvällä vireellä ja paljon palkkaa. Ja nyt Latskun sivulletulo onkin aikas magee :D. Seuraaminen ei häviä yhtään muille paimenille ja maahanmenossakin ollaan saatu muutamia pro-suorituksia. Näiden virallisten aktiviteettien lisäksi Late harrastaa paljon itsekseen. Minä kutsun sitä puuhailuksi. Siinä missä Leo ja Onni viettävät suurimman osan päivästä nukkuen tai vain pihan tapahtumia tarkkaillen, Late touhuilee kaikenlaista. Yleensä se on päivän aikana remppaillut kämppää, pinonnut lelujaan tai silpunnut lehtiä asuntoon. Kongi auttaa silloin tällöin, mutta ei suinkaan aina.

"Mut kun halusin piirtää!"

Laten serkku Nasta muutti Joensuuhun marraskuun lopuilla. Oi voi, se on niiiiin ihana pikku collielapsi. Ja ihan samaa kaliperia kuin muutkin MY-colliet. Late pääsi tietenkin pientä serkkua moikkaamaan ja alkujännityksen jälkeen leikki sujui hienosti.

Laten kanssa käytiin myös pyörähtämässä pääkaupunkiseudulla samoihin aikoihin. Reissun aikana kävimme moikkaamassa Tiina-kasvattajaa ja Pilkku-mammaa. Seuraavana päivänä ajelimme Vantaalle tapaamaan Kelmi-veljeä. Voi vitsi, kun pojilla oli kivaa keskenään :) Päivin kanssa kun vertailtiin, ne aivan samoja tapoja niillä on. Vaikka Late tulee toimeen kaikkien kanssa hirveän hyvin, huomasi kyllä, että veljen samanlainen tyyli leikkiä oli SE juttu. Pari tuntia meni aivan kevyesti juostessa. Ja kun väsymys iski, kiskottiin vähän lapasta ja sitten saatettiin juosta. Saman reissun aikana pistäydyttiin tapaamassa myös minun sukulaisia. Tuli Latelle paljon uusia ihmisiä ja tilanteita eteen, mutta hienosti se niistä selvisi. Esimerkiksi pieniä lapsia Late ei ollut minulla ollessa nähnytkään. Hieman Late tuntui olevan hämillään Leon ja Onnin puuttumisesta lenkillä ollessamme. Leo ja Onni kun saivat viettää sen viikonlopun Latevapaana ja kuuleman mukaan nauttivat rauhallisuudesta täysin rinnoin :D

Mutta nyt sitten siihen vaahtoamiseen. Tätä onkin odotettu sormet syyhyten :D Koiramme-lehdessä oli tiukkasanaista asiaa otsikon "yksinoikeudella vain metsästäjälle" alla. Jutun idea oli lyhykäisyydessään se, että jutussa mukana olleet kasvattajat eivät anna koiria muuhun kuin metsästävään kotiin. Ja piste. Uusien omistajien tulee viedä koirat myös metsästyskokeisiin. Suomalaisissa metsästyskoirissa ollaan sen verran onnellisessa asemassa, että sama koira voi olla kevyesti muotovalio ja omata loistavat käyttöominaisuudet. Linjasta pidetään tiukasti kiinni, sillä lehtijutun mukaan (Ja myös Mari kommentoi asiaa omassa blogissaan) jo muutama sukupolvi riittää kadottamaan käyttöominaisuudet ja sen jälkeen niitä on mahdoton enää elvyttää. Hurraa ja heureka. Tämähän on loistavin keksintö sitten hehkulampun. Harmi kun usean kasvattajan äo tuntuu olevan todella kortilla ja tämmöinen juttu, jonka luulisi olevan miltei itsestäänselvyys, pääsi lipsahtamaan mielestä. Monessa muussa rodussa on käynyt tämän asian takia kahtiajoko näyttelykoirien ja käyttökoirien välillä. Parhaimpana esimerkkinä vaikkapa labradorit, aussiet, saksanpaimenkoirat, bordercolliet ja colliet. No okei, collien kohdalla tuskin voidaan puhua edes kahtiajaosta. Käyttölinjaisten kanssa voidaan ehkä käyttää termiä "rippeet".

Yleisesti näiden kahden linjauksen välillä on vielä aivan hirveä kuilu. Varsinkin näyttelyporukka tuntuu nousevan varpailleen heti, jos joku uskaltaa arvostella heidän tyyliään jalostaa koiria. Ensimmäisenä vasta-argumenttina kiljutaan pää punaisena, että mitä siitä tulisi jos ei kasvatettaisi rotumääritelmän mukaisia koiria, nih. Kaaos siitä tulisi ja maailmanloppu. Tosin monella koirankasvattajalla, varsinkin turkkia jalostavalle ja päätä viilaavalla ääliölle, on sattunut pieni moka sisälukutaidossa. Rotumääritelmässä määritellään nimittäin muutakin kuin ulkonäkö. Vilkaistaanpa ihan huvin ja urheilun vuoksi collien rotumääritelmää. Ihan ylimmäisenä lukee kohdassa käyttötarkoitus "paimenkoira" (ohoh). Historian kuvaus loppuu lauseeseen "kauneutensa lisäksi skotlanninpaimenkoira ON työkoira." Ja viimeisenpänä, mutta ei vähäisempänä kohtaan käyttäytyminen/luonne: "Ystävällinen, ei vähääkään hermostunut eikä aggressiivinen. Erinomainen seurakoira, ystävällinen, iloinen ja aktiivinen, tulee hyvin toimeen lasten ja toisten koirien kanssa." Haluaisinpa ihan toden totta tietää, kuinka näyttelykasvattajat ovat huomioineet a) collien statuksen työkoirana ja b) kuinka luonteenkuvaus iloinen ja aktiivinen on todennettu jalostukseen käytettävissä colliessa. Niinkö, että ne heiluttavat häntää ja hölkkäävät lenkillä? Näyttää huolestuttavasti siltä, että rotumääritelmä on joku sellainen läpyskä, josta voi valita ne kaikki kivoimmat jutut ja jättää muut huomioimatta. Lisäksi monelle kasvattajalle rotumääritelmän mukainen koira tuntuu olevan vain sellainen joka on vähintään multi-muotovalio. Kuitenkin näyttelytuloksia tavaamaalla rotumääritelmää aika pitkälle edustaa ulkomuodoltaan erittäin hyvän ja erinomaisen arvosanan saanut koirakin.

Seuraavaksi sitten äskeisen rotumääritelmän nimeen vannoneet toitottavat, että voihan koira olla noiden kaikkien ominaisuuksien mukainen ja he kyllä huomioivat luonteetkin jalostuksessa. Ei kaikki vaan halua kilpailla tokossa, agilityssä tai pk-lajeissa. Just. Aivan kun käytettäisiin jalostukseen koiraa jota ei haluta viedä näyttelyihin, kunhan todetaan kotona, että kaunis se on. Aivan samalla tavoin kun ulkomuodonkin kanssa, käytettävyydestä pitäisi olla näyttöä. Aika heikoilla pohjilla ollaan ihan yleisesti jos koiraa ei jaksa kouluttaa edes perustasolle, saati kokeeseen vieminen on niinkin ylivoimainen este. En ole koskaan kokenut jälkeä tai hakua niin rasittavaksi, etten veisi koiraa treeneihin ihan sen itsensä tähden. Eihän tulosten tarvitsisi edes olla virallista, jos se, että koiralla on motivaatio tehdä ja pää kunnossa voidaan osoittaa muutenkin. Onhan esimerkiksi paljon bordercollieta, jotka ovat loistavia työkoiria ja työskentelevät vain tiloilla.

Koira voi olla kaunis ja samalla toimiva, mutta se vaatisi luonnollisesti sitä, että kasvattaja ihan oikeasti panostaisi koiran luonteeseen ja käyttöominaisuuksiin vähintään yhtä paljon kuin ulkonäköönkin. Ei collieiden tarvitse paimentaa, mutta niin kauan kun se lasketaan palveluskoiriksi, sillä tulisi olla palveluskoiran käyttöominaisuudet ja sen mukaan pitäisi kasvatustyötä tehdä. Vähän niin kuin koiramme-lehdessä olevassa jutussa luki: pentua ei myydä kotikoiraksi vaan omistajalta vaaditaan, että koira pääsee tekemään mihin se jalostettu ja se viedään aikanaan käyttökokeeseen. Ja piste. Mutta näin asiat menisi ainoastaan täydellisessä maailmassa. Kun suurin osa kasvattajista myy koiran ihan minne vain, ja kysyntä on koirilla, joiden kanssa ei tarvitse tehdä yhtään mitään, homma on selvä. Sitten on vielä ne onnettomat ensi koiran ostajat (kuten minä), joille kasvattaja myy "voi olla sekä kaunis että toimiva" periaatteella harrastuskoiran, vaikka kukaan pennun sukulaisista ei ole treenikenttää viiteen sukupolveen nähnytkään.

Vielä kerran aplodit, tuuletukset, aallot ja hurraukset Marille, joka nosti keskustelua pintaan :D Toivon totisesti, että aussiet eivät ajaudu samaan suohon kun niin monet muut rodut ja ihmisille tulisi ihan oikeasti järki tässä touhussa.

Niin monesti mietin, että olisiko ollut viisainta luovuttaa collien suhteen. Mutta sitten katson Latea ja tajuan miten täydellinen pieni otus se onkaan. Sellainen kuin kaikkien collieiden pitäisi saada olla. Elämäniloinen, rohkea, vietikäs, ilkikurinen, älykäs, itsepäinen ja hyvähermoinen. Koiran pidosta sanotaan, että se on itsekästä. Mutta eikö se olekin ihan hirveää itsekkyyttä ja epäreiluutta koiraa kohden, että niin harva collie saa olla sellainen kuin Late?

Ja PS. Näin jälkikirjoituksena haluan todeta, että runsasturkkiset tai raskaat koirat EIVÄT ole aina sama asia kuin tässä kirjoituksessa tarkoitetut, pelkästään näyttelyihin jalostetut koirat. Yleistys johtuu siitä, että YLEENSÄ tämän tyyppisillä colliella on paljon karvaa ja sen tyyppisilla labradoreilla ja aussiella on raskas rakenne. Eli kenenkään karvaisen tai raskasrakenteisemman koiran omistajan ei tarvitse vetää hernettä nenukkiin ja alkaa inttämään, että kyllä meidän koira ainakin on tosi vietikäs ja toimintakykyinen vaikka on karvainen/raskas. Kyseessä on siis yleistys, joka jättää tilaa yksilöille.

Viisaita sanoja agilitystä

2011-11-14T13:30:00.000-08:00

Minulla on varmaan maailman älykkäin pikkuveli. Jätkän älykkyysosamäärän täytyy olla vähintään 180. Usein olen huomannut, että Leevin suusta kuulee niitä yksinkertaisia totuuksia vähän kaikilta elämän osa-alueelta, mitkä niin monelta unohtuvat. Tulen lauantaina Varkauden kisoista Onnin kanssa ja kävimme tällaisen lyhyen, mutta koko agilityn ytimen sisältävän keskustelun:

L: "Miten meni kisat?"

V: "Hienosti. Mutta ei me sijoituttu"

L: "Ai jaa. Mutta Onnilla oli hauskaa?"

V: "Aivan taatusti."

L: "Mutta sehän se on pääasia."

Hämmentävää, miten 15-vuotias, koiria harrastamaton pikkuveljeni onnistuikin kiteyttämään muutamaan lauseeseen sen jutun miksi agilityä ylipäätään harrastetaan. Asia, mikä niin monelta unohtuu tässä harrastuksessa. Se, että se olisi kivaa. Että koiralla olisi kivaa.

Varkauden kisat olivat minun ja Onnin viimeiset. Ja kahdella hylätyllä radalla ne olivat täydelliset. Ne olivat täydelliset siksi, että fiilis niissä oli yksinkertaisesti mielettömän hyvä kummallakin meistä. Hylkäykset johtuivat siitä, että otin radat vähän liian lunkisti :) Kun yleensä on ollut ongelma, että varmistelen liikaa ja jarruttelen koko ajan. Tällä kertaa vedettiin ihan täysillä. Koira kulkikin sellaista vauhtia, että olin sokkareissa ihan myöhässä ja useammassa kohtaa ajoin koiran väärälle esteelle. Mutta kumpikin rata vedettiin alusta asti täysillä. Hyllyjä ei kuulu jäädä radalla surkuttelemaan, vaan jatkaa menoa. Ei koiran kuulu ja tarvitse tietää ohjaajan ohjausmokia :D Viimeisen radan puolessa välissä tajusin, että tämä oikeasti on ihan viimeinen, ja maaliin tullessa tuuletin kuin olisi tullut voitto SM-kisoissa. Autolle päästyä pillahdin itkuun. Onnin kanssa kisaaminen on ollut ihan parasta agilityä koskaan.

Miksi siis lopettaa kisaaminen? Minäpä kerran. Minulla ei loppujen lopuksi näytä olevan kykyä toimia armaan pikkuveljeni viisaiden sanojen tavoin. Minä stressaan kisoja aika paljon, mutta ennen kaikkia stressaan muita. Sitä, että pitäisi olla muiden mielestä olla menossa jossain tai olla jollain tietyllä tasolla. Esimerkki tästä varmaan selventää mitä ajan takaa. Näin varkaudesta yhden ohjaajan, jota en juuri tunne mutta olemme kisanneet useamman kerran yhdessä ja jutelleet, koska meillä on saman rotuiset koirat. Hänen koiransa on noussut joskus puolitoista vuotta sitten kolmosiin ja olimme aloittaneet suurin piirtein yhtä aikaa. Hän tuli kisoissa ja kysyi minulta: "Hei, monentena starttaat? Ehtisitkö kuvata meidän radat". Kun totesin, että en minä ole kolmosissa, kaverin ilme venähti ja hän sanoi jotain epämääräistä siihen. Kyllähän se olisi pitänyt tähän päivään mennessä saada nollat kasaan. Mutta tämähän ei ole kenenkään muun vika kuin minun. Ei ole pakko antaa muiden vaikuttaa, vai mitä? Joka tapauksessa tajusin, että tulosten saaminen tai paremminkin saamattomuus häiritsi minua aika tavalla. Aina se yksi rima vaikka mitä olisi tehnyt. Ja kun alkaa kisoihin meno ohjaajaa vaivata, niin se ei herkän antennikoiran menoa paranna. Onni on viime aikoina osoittanut sellaista intoa agilityyn, että minusta on parempi pitääkin se kivana. Vauhti ja asenne on parantunut huomattavasti sen jälkeen kun kisat jätettiin lähes kokonaan pois. Joten miksi turhaan stressata kisoista ja tuloksista, kun ne eivät ole minulle itselle niin tärkeitä ja koira pystyy parempaan ilman niitä. Ja enhän minä kelläkään ole tilivelvollinen. Onnihan voi tehdä kaikkien muiden huippu-urheilijoiden tavoin comebackin, josko saamme minun ohjauksen pysymään kasassa kisatilanteessa, kontaktiktit priimakuntoon ja muutenkin asenteen kohdalleen. Monen mielestä voi tietenkin olla niin, että miksi ei nyt kisaisi, koska eihän Onni tuosta nuorru ja vanhemmiten riskit kaikkiin vaivoihin kasvaa vain. Juttu on kuitenkin nyt niin, että minä haluan olla se joka pistää kisailulle pisteen eikä Onnin terveys. Eli jos joskus tulee sellainen tilaisuus, että haluankin jatkaa ja se on mahdollista, niin jatketaan sitten. Mutta jos ei tule, niin ainakin olemme nyt lopettaneet kisailun parhaalla mahdollisella tavalla eli hyvällä mielin :)

Eikä Onni millekään eläkkeelle jää! Treenivuoro on kerran viikossa, jossa Onni on tehnyt koko syksyn ajan loistavaa suoritusta ja ACElla käydään kerran kuussa. Unohdetaan kuitenkin kaikki tavoitteet ja pyritään siihen, että parannellaan ajan kanssa niitä mistä parannettavaa tuntuu tarvitsevan. Mihinkään aikatavoitteeseen ei kuitenkaan ole hoppu. Keskitytään tavoitteellisuuden kanssa vaikka johonkin muuhun. Ensi vuonna voisimme yrittää sitä BH-koetta ja Onni tekee nykyään niin upeaa seuraamista, että voisi sen viedä vaikka tokokokeeseenkin. Kaikki kisaaminen on kuitenkin Onnin kanssa mietittävä tarkasti. Tokokokeet on minulle itselleen niin jännittäviä paikkoja, että voi olla, ettei se Onnin kanssa tule koskaan onnistumaan. Mutta mitä väliä :D

Mutta täytyy tässä ottaa kynä käteen muidenkin koiruuksien osalta, koska viime kirjoittamisesta on aikaa vaikka kuinka. Treenit jäivät siis vähän huonolle kisajärjestelyjen takia ja siitä suoraan painuinkin sitten pikkusiskon kanssa Lontooseen. Palautuminen siitä ja treeneihin kiinnipääseminen on vienyt aikansa. Hirviökoira Late on kuitenkin ehtinyt puuhailemaan kaikki. Niin minun kanssa kuin ihan omin lupineenkin. Ollaan käyty mm. ACElla ja treeneissä. Latesta on kyllä tullut varsinainen riiviö. Se pitää agilitykenttää huvipuistonaan ja vähät välittää muusta kuin omasta huvistaan siellä. ACE- kouluttajamme totesivatkin, että "hyvä, hyvä. Laten selvästi tykkää agilitystä ja se irtoaa mainiosti. Mutta olitko sinä ajatellut milloin ruveta tekemään tätä sen kanssa?" Ja se olikin se juttu millä pikkucollie sytytettiin lajiin. Painostamalla se tekemään mitä minä haluan. Se tulee halliin hirveällä rähinällä ja komentamalla, mutta yllättävän nopeasti alkaa tekemään minun kanssa, kun siltä vain vaatii. Mutta tarkkana saa olla. Määräysvallassa ei saa lipsua tippaakaan, tai hirviökoira ottaa tilanteen ihan omaan haltuunsa. Minulla ei kyllä ikinä ole ollut näin kovaluontoista koiraa! Eteenmenot ja muut eivät ole olleet vaikeita, mutta päällejuoksuja ja saksalaisia olemme joutuneet treenaamaan kovastikin. Late ei kestä vielä, että minun liike jatkaa esteen ohi.Ja harvinaisen usein se on vahvasti sitä mieltä, että se on itse oikeassa. Laten on kuitenkin huiman nopea hoksaamaan ja esimerkiksi kepit menevät jo kuin vettä vain :D Late opettelee siis verkoilla. Sen sijaan kontaktikehikon opettelu on tuottanut hieman harmeja, koska Late ei jostain syystä hahmota sitä. Olen miettinyt jonkun kerran, että onko mitään järkeä opettaa Onnia nopammalle koiralle juoksukontaktit, koska minulla ei ole Onninkaan kanssa mitään mahdollisuuksia ehtiä ohjaamaan. Tai ongelmanahan ei juoksuissa ole niinkään se, etteikö ehtisi juosta puomin päästä päähän vaan se, kuinka paljon koira ehtiin lukita jo puomin päältä kun sen ei tarvitse keskittyä pysähtymiseen. Mutta näillä nyt mennään. Ainahan voi juosta kovempaa :D Mutta on se hirviö ehtinyt touhuilla muutakin. Harva se päivä työpäivän jälkeen löytyy tuhottuna jotain enemmän tai vähemmän tärkeää. Late kuitenkin ratkaisi ongelman ihan itse. Se repi yhtenä päivänä pienen pahvilaatikon kämpän lattialle. Tämän jälkeen olen kiikuttanut sille aina uuden laatikon päiväksi. Toimii ja minun kirjahyllyni saa olla rauhassa! :D On sekin, monet jättävät koirilleen purkkeja ja vessapaperirullia päiväksi. Minä jätän muuttolaatikon!!

Leo on ollut aika vähällä tekemisellä, mutta armaiden treenikavereiden kanssa päätettiin pistää tokoporukka pystyyn. Vaikka kaikille koirille tekisi hyvää tokoilla porukassa, treenit ovat pääosin Leolle ja sen mielenvirkistykselle. Onpa Leo käynyt muutaman kerran moikkaamassa agilityesteitäkin :)

Mutta vaikka omien koirien kanssa onkin tullut pääsääntöisesti vain puuhasteltua, muilla osa-alueilla on pitänyt kiirettä. Laskelmien mukaan olen pitänyt tänä vuonna yli 50 koulutuskertaa muille ryhmille. Ehkä sillä saa ainakin vähän anteeksi omien koirien koulutuslaiskuutta ;)

"Hei, hei, agilitykisat! t. Onni"
kuva: Sari Vatanen

aktivointilelun kestäviä huonekaluja, kiitos!

2011-10-06T12:42:00.000-07:00

Tajusin, että Late edustaa varmaan jotain evoluution seuraavaa askelta koirasta. Sitä versioita, joka oppii käyttämään työkaluja. Tämä tuli huomattua viime viikolla, kun jouduin pettymyksekseni toteamaan, ettei se aktivointilelu päiväksi ollutkaan ihan niin nerokas idea. Late ei kylläkään itse ole tuhonnut yhtään mitään sen jälkeen kun rupesin antamaan sille päiväksi lelun leikittäväksi... tavallaan. Sen sijaan se on osoittanut, että hölmöhän jos rupeasi rikkomaan lelujaan itse kun siihen hommaan voi käyttää esimerkiksi tuolia. :D tai seinää. Latella on ollut kolme erilaista lelua: tavallinen pallo,josta ruuan saa tulemaan ulos pyörittämällä. Sellainen alhaalta painava ja leveä, päästä kapeneva tötterö, jota pitää heilauttaa alas ja se palautuu itsestään pystyasentoon. Ja sitten on vielä sellainen kolmion muotoinen,joka pitää vain pystyä kääntämään oikealle sivulle. Pallo jouduttiin ottamaan pois aika nopeasti, koska Late sai sillä aikaan seinään ja ruokapöytään lommon :D Tötterö ei oikein toiminut mieleisellä tavalla, koska olin laittanut liian vähän nameja.Late paukutti sitä turhautuneena sellaisella voimalla lattiaan, että sai aikaan pysyvän painauman matossa (voi minun lattiaparkaa). Jäljelle jäi vain kolmio. Toistaiseksi Late on saanut sillä kaikista vähiten tuhoa aikaan. Yleensä kotiin tultua kaikki tuolit ovat nurin, mutta hei.. no big deal :D Tuoleja saa aina uusia.

Mitäs tässä onkaan tullut tehtyä? Laten viimeiset maanantaihakuilut olivat tällä viikolla. Ja se meni kyllä tosi mainioisti. Tehtiin suoria pistoja etenevällä haamulla. Late teki ihan mielettömän hienosti. Viimeinen oli vaikea, koska maalimies oli mennyt syvän ojan yli eikä Late ollut ihan varma miten siinä pitäisi toimia. Se lähti ensin kiertämään ojaa, unohti sitten missä oli haamun nähnyt ja haahuili vähän aikaa. Sitten sai hajun ja paineli suoraan ojan yli maalimiehelle. Hassu pikkumies :D

Tiistaina Satu ja Viiru vierailivat meillä lenkin merkeissä. Latella ja Viirulla oli mielettömän hauskaa. Ensin painittiin puolet matkasta ja sitten juostiin hippaa. Siro Viiru tietenkin päihitti Laten, mutta eipä Late niin pahasti siitä jäänytkään. Kerrankin Late sai juoksukaverin. Täysillä painelua se ei juuri pääse harrastamaan, koska vanhuksia ei juuri hippaleikit kiinnosta. Viirukin tosin tuntui ajattelevan, että Late on vähän ipana :D Latesta oli nimittäin ihan parasta hyppyä ja roiskia lätäköissä, puhaltaa kuplia ja liukua vedessä. Viiru ei oikein tuntunut käsittävän mitä niin hienoa lätäköissä oli, että niistä piti saada sellainen hepuli.

Koska Late pääsi lenkille Viirun kanssa, Leo ja Onni pääsivät lenkille ilman sitä :D Täytyy sanoa, että vaikka Late onkin ihana ja rakas, oli rentouttavaa päästä lenkille, niin ettei tarvinnut olla silmät selässä ja koko ajan hätäilemässä mitä kakara keksiikään. Leon ja Onnin kanssa saa tallustaa menemään ja vaipua ajatuksiinsa. Late on monessakin niin kuin äitinsä Pilkku, josta Tiina taisi kommentoida FB:ssä suurin piirtein näin: "välillä niin ihana ja etevä ja välillä niin raivostuttava". Muuten olen kyllä viime aikoina vienyt kolmikkoa paljonkin lenkille uusiin paikkoihin, koska pian tulee taas lunta, jolloin ei päästä enää lähimetsikköön. Tulee jännä talvi lenkkeillä kolmen enemmän ja vähemmän hyvin käyttäytyvän uroskoiran kanssa yleisillä teillä.

Poksin uusi hallikin on jo epävirallisesti otettu käyttöön. Kyllä siellä on valoisaa! Vaikka hallissa vähän kaikuu ei kukaan koirista ole ollut moksiskaan, Latekin paineli tyytyväisenä putkisuoraa menemään. Puomiharjoittelukin on aloitettu. Laten homma toimii parhaiten kun en mene itse väliin söhläämään vaan annan koiran itse mennä. Ylläri... Onnin kanssa olemme harjoitelleet ranskalaista tyyliä :D Eli käytännössä vauhdinottoa koiraa "nenästä vetämällä". Pete opetti aikoinaan, ettei kroonisesti hidasta koiraa (mihin colliet yleensä kuuluvat) ei pidä jättää tekemään yksin, vaan hakea se aina putkilta ja muilta mukaan, jolloin koiraa saa kiritettyä paremmin. Tämä toimii Onnilla ihan huippuhienosti ja silloin tällöin se jopa juoksee edellä, wouw! Miettikääpä sitä :D Muutamia kuvia hallista.

Inka ja Kirsi aksailevat

Loppuviikosta iski flunssa, mutta siitä huolimatta oli sunnuntaina päästävä ACElle. Onnilla oli ryhmä aamupäivällä ja Latella iltapäivällä. Rata oli kinkkinen takaakiertoineen, ja vaativine keppi- ja kontaktikulmineen. Onnin kanssa se meni ihan kivasti. Miinuskulmainen putki tosin oli selkeästi hankala, ja itse sotkin koko ajan halusinko tehdä päällejuoksun vai puolivalssin yhteen kohtaan. Onnistuinkin koheltamaan kyseisessä kohdassa varsin lahjakkaasti. Sen sijaan twisti, päällejuoksu ja flippi sujuivat kaikki mallikkaasti ja sainkin niistä kehuja Harrilta. Lisäksi tuli tosi hyviä vinkkejä Onnin hyppyongelmaan. Onni hyppää aika löysän oloisesti, jolloin juuri vauhdin kasvaessa ongelmia alkaa tulla. Tämänkin parantamiseen saatiin muutama hyvä vinkki mitä kokeillaan omissa treeneissä. Tässä muutamia kuvia ACElta.

Miten sitä aina onnistuukin olemaan kuvissa niin pöljän näköinen. Virpille kiitos kuvaamisesta

Kun oltiin lenkkeilty ja pistäydytty huoltsikalla syömässä pääsi Late treenamaan. Se oli möykännyt Onnin treenien aikana autossa ja yrittänyt purkaa häkkiä :P Late pääsi tekemään rataa muutaman esteen pätkissä niin, että Harrilla oli palkkana kuppi. Late teki innokkaan oloisesti, harjoiteltiin vähän umpikulmaakin eikä se tuottanut mitään ongelmia. Latea kehuttiin oikean säpäkän oloiseksi. Sitten tein sellaisen mokan, että katsoin treenikertojen välissä edellisen pätkän videoinnin. Se todellakaan ei ollut mitään julkaisukelpoista. Late näytti vain mennä pomppivan eteenpäin vauhdittoman näköisesti ja minä olin täysin pihalla koiran kanssa :( Late ei näyttänyt ollenkaan sellaiselta innokkaana etenevältä collielta joka se on hakutreeneissä. Toisella pätkällä tehtiinkin ihan vain putkirallia. Se meni tosi kivasti lukuunottamatta A:n alla olevaa mutkaputkea, johon Late ei jostain syystä halunnut mennä kuin toisesta päästä.Minä kuitenkin olin ihan epätoivoinen ja kysyinkin Harrilta, että mitä minä teen väärin kun se ei ole syttynyt agilityyn niin kuin hakuun. Ja onneksi joskus näitä idioottimaisuuksia tulee kysyttyä, että joku takoo sitä järkeä päähän. Yleensäkään Laten ei pidä olla vielä yhtään mitään. Se on 6,5 kk vanha ja se, että se syttynyt jo nyt hakuun ei tarkoita, että se ei tulisi syttymään agilityyn. Minä kuvittelen, että Laten pitäisi olla jotain. Latella on hyvät palikat. Jo se, että se sille kelpaa treeneissä myös lelu vaikka tarjolla on parasta mahdollista herkkua, kertoo, että sillä on hyvä motivaatio tehdä agilityä. Se ampui vielä treenien jälkeen putkeen ja esteelle pallon perään sellaisella vauhdilla, ettei veti sivuluisua :D Mutta toistaiseksi Laten agility on ollut vain humputtelua eikä sen varsinaisesti ole tarvinnut tehdä minun kanssa mitään. Pennun kanssa pitääkin humputella, mutta sain ohjeet siitä, että minun pitäisi olla sille silloin tällöin napakampi. Late on sen verran kovaksi keitetty kaveri, että ei se tee minun kanssa, jos siltä ei sitä vaadi.

Myönnän, että Lateen ja agilityyn liittyy jonkinlaista, ei nyt varsinaisesti painetta mutta jotain sinne päin, mikä on suoraan sanottuna ihan hanurista. Minä itse en kokisi elämääni juurikaan huonommaksi vaikka Late ei koskaan starttaisi yksissäkään agilitykilpailussa ja tuskin kukaan muukaan. Mutta Late oli kuitenkin kaikkien niiden "jos haluat hyvän harrastuskoiran,otat jonkun ihan muun"-kommentien jälkeen se minun oma valintani. En ole koskaan tuntenut mitään niin oikeaa, kuin nostaessani Laten ensimmäisen kerran syliin. Ja niin se kuuluisikin olla. Oman koiran kuuluu olla rakas ja paras kaikista huolimatta siitä miten se menestyy, minkä näköinen se on ja mitä vikaa siinä on. Silloin tällöin tapaa ihmisiä, jotka surkuttelevat kohtaloaan siitä kuinka tulikaan otettua sellainen ja sellainen koira ja miten nyt kaduttaa kun siinä onkin niin ja niin monta vikaa. Tällainen puhe saa näkemään hyvin vahvasti punaista. Minä en vaihtaisi Leoa, Onnia tai Latea mihinkään tässä maailmassa. En, vaikka saisin palata ajassa takaisin näine tietoineni ja valita toisin.

Harrin kommentit ja vinkit saivat mielen paremmaksi. Ei tässä ole mikään kiire minnekään. Kun kersa tuntuu tykkäävän agilitystä, oikealla vireellä treenaamalla, sopivasti vaatimalla tekemään, saadaan varmisti paljon aikaan. Late on siinä mielessä haasteellinen, ettei se ole mikään automaatti. Siltä puuttuu sellainen miellyttämisenhalu joka tekee paimenkoiran kouluttamisesta, en sano nyt helppoa, vaan miellyttävää. Se tekee aika pitkälti juuri sitä mikä siitä sattuu olemaan hauskaa. Laten kouluttaminen onkin ollut todella unelmaa, jos sen saa haluamaan samaa kuin minä :) Vaikka Late on aika hassu ja suloinen otus, katsopa sen silmiin silloin kun se esimerkiksi taistelee kepistä toisen koiran kanssa. Se katse on kova kuin kivi. Kun Latella menee tämä vaihde päälle, Onni luovuttaa välittömästi.

Maanantaina jatkettiin taas aksailua. Ihan mahtavaa oli kuinka kersa oman treeneinsä jälkeen yritti kerta toisensa jälkeen karata autosta ulos. Ja kun sen nappasi kiinni ja yritti laittaa takaisin autoon, se alkoi rimpuilemaan! Treenien lopuksi päätin päästää Laten irti ja katsoa minne sillä oli niin hirveä hinku. No minnekäs muuallekaan kuin agilityhalliin :D Sinne se painui tekemään pimeään halliin putkea eikä tullut pois. Ehkä minä en sittenkään ole vielä pilannut ihan täysin sen intoa ;) Eikä ne Laten videotkaan näyttäneet enää niin huonoilta kun ne katsoi tietokoneen ruudulta. Ehkä niistä pikkuisen leikkaamalla saisi ihan katsottavaa kamaa (jos äänet saa otettua pois!).

Ja mitä Leo on tänä aikana tehnyt. Pitänyt jengin kasassa tietenkin :D Leon suosituin harrastus on tällä hetkellä jalkapallo, jossa se on ihan lyömätön. Jostain syystä naapurien lasten mielestä Leon kanssa pelaaminen ei ole läheskään niin hauskaa kuin Leosta ;) Onneksi meillä on oma pallo. Leo on fysiikaltaan nopein triosta ja se voittaa pallon lähes aina Latelta ja Onnilta. Lisäksi Leo on oppinut yhden asian mikä tekee siitä maailman parhaimman jalkapalloilijan sitten Ronaldon: pidä katse aina pallossa! Kun Onni tapittaa minua ja Late hilluu ympäriinsä räksyttäen, Leo tuijottaa hievahtamatta palloon. Aivan mieletön keskittyminen. Harmi, että näitä taitoja ei osannut aikoinaan valjastaa agilityyn.Tokoa tehdään ainakin joka toinen päivä, mutta koska aktiiviharrastaminen on jäänyt, pyrin viettämään Leon kanssa kahdenkeskeistä aikaa muuten. Esimerkiksi viikonloppuna tein sen kanssa muutaman lenkin ja se tuntui nauttivan kahdenkeskeisestä ajasta.

Nyt tulee kuitenkin vähän taukoa treenaamiseen, koska kisat on lähellä ja menen sinne toimittamaan taas koetoimitsijan virkaa. Minä aina stressaan niitä sen verran, etten viitsi siirtää sitä treenikentälle, joten pidän omien koirien treenauksen aika minimissä. Ja mitä kisoihin tulee, Late päätti osallistua niiden järjestelyyn kanssa. Mutta siitä taidan kirjoittaa ihan oman osion joskus paremmalla ajalla :)

Oikeat colliet

2011-09-25T11:46:00.000-07:00

Minulta kysytään usein (joskus asiallisesti, joskus vähemmän asiallisesti), miksi minulla on collieita? Siitäkin huolimatta, että pidän 90 % rodun edustajia flekmaattisina, täysin epäkelpoina harrastuskoirina, joilla ei riitä moottori tekemiseen ja joilla liikkeet ovat pomppivia, kasvattajia täysinä idiootteinä ja voin pahoin jos eksyn näyttelyissä colliekehän viereen yli 15 minuutiksi. Vastaus tähän on: Niiden 10 % takia. Käytän näistä nimitystä "oikeat colliet". Oikea collie on upea koira, joka ei häviä työkyvyssä yhtään muille vastaaville roduilla. Colliet ovat älykkäitä ja huumorintajuisia, ja parhaimmillaan niiden herkkyys on loistavaa tilanteen lukutaitoa. Oikeissa colliessa turkki ei ole pääasia, vaan sitä on niukasti, suurinpiirtein saman verran kuin belgeillä. Monet pitävät collieita helppoina koirina niiden flekmaattisuuden takia, mutta oikeat colliet eivät ole helppoja ellei niiden kanssa ole sinut. Ne ovat sen verran itsevarmoja ja älykkäitä, etteivät ota vastaan käskyjä keltä tahansa. Oikean collien ja ihmisen yhteistyö on kaunista katseltavaa. Oikean collien ruumiillistuma on esimerkiksi Vekki.

kuva: Maple Yard

Ennen vanhaan pehkot olivat tällaisia. Tähän voisi joku todeta, että tuollaiset colliet on ollutta ja mennyttä, hyväksy tilanne ja siirry eteenpäin. Mutta en minä voi. Vähän sama juttu kuin ilmastonmuutos. Sitä ei ole mahdollista pysäyttää (toivottavasti tämä ei tullut kellekään järkyttävänä yllätyksenä), mutta ei se tarkoita silti, etteikö kannattaisi kierrättää, miettiä kulutustottumuksiaan ja vähentää yksityisautoilua. Vau, vertasin juuri collierodun pelastamista käyttökoirana maailman pelastamiseen. Asiat ovat oikeissa mittasuhteissa... tavallaan :D Mutta kun lukee tätä blogia (ja edellistä blogiani) niin onneksi olen paasannut vain tästä collien pelastamisesta ja jättänyt maailman vielä toistaiseksi väliin. Vaikka näin ympäristöhihhulina pitäisi varmaan perustaa sillekin blogi... btw, ilmastonmuutos on oikeasti mahdotonta pysäyttää meidän elinaikanamme, koska vaikka lopettaisimme KAIKKI päästöt just nyt, jo päästämme päästöt vaikuttavat ilmakehään vielä kymmeniä ellei satoja vuosia ja ruokivat ilmastonmuutosta. Eli nou kan duu. Ja hups, näin karattiin itse aiheesta. Mutta mistä minun mielestä lähtee ilmastonsuojelu, niin ennen kaikkea asennekasvatuksesta eikä niinkään päästöjen rajoittamisesta. Näin myös collien (tai minkä tahansa rodun) parantaminen. Ja pahimpia asennevammaisia ovat collien kohdalla näyttelytuomarit. Inhoan näyttelyitä. Ja varsinkin pk.collien kohdalla tilanne on tosi huono. Monet pitävät lyhytkarvaista collieta huomattavasti parempana käyttökoirana. Liikkeet ja luonteet ovat parempia. Tosiasiassa pitkä- ja lyhytkarvaisen collien rotumääritelmät ovat lähes identtiset (Jenkeissä yhteinen), joten ainakaan minkään sieltä suunnalta tulevan asian ei pitäisi vaikuttaa koirien rakenteeseen tai liikkeeseen ja koirien perusluonteenkin pitäisi olla aika samanlainen. Ongelmana voidaan pitää siis jalostukseen kehittyneitä suuntauksia, ja kun vertaa lk. ja pk. collieita arvostelevien tuomareiden näkemyksiä, ei ole ihan vaikea arvata mistä perustoimivan rakenteen ja luonteen heikkeneminen johtuu. Tässä otteena pk.collieta arvioineen Alan Clarken kommentti:

"Yleisesti ottaen pk. nartut paikalla olivat hiukan sekalaista laatua, näin joitakin hyviä suuntauksia sekä joitakin ei-niin hyviä. Positiivista oli useiden esillä olleiden erittäin puhtaat päät , joissa ei ollut ylimääräistä leveyttä tai syvyyttä , litteät kallot ja hienot korvat. Rakenteet olivat kokonaisuutena melko hyvät kuten myös liikkeet. Koirien esittäminen oli monilla erinomaista ja monet näytteilleasettajat muualla voisivat ottaa oppia. Värit olivat poikkeuksellisen hyvät, eikä vain sinisillä vaan tricolorit olivat todella mustia ja soopeleissa oli vahva mahongin sävy. tämä oli todella ilo nähdä. Miinuksena täytyy mainita huoli oikean stopin puuttumisesta useimmalla, enemistöllä stoppi on sekä liian täyteläinen ja liian pitkä. Silmät ja ilmeet olivat yksi huomioitava asia, varsinkin nartuilla joilta haetaan suloisempaa ilmettä."

Siis mitä v***tua??!!! Koiran perusrakenne ja liikkeet kaveri ymppäsi yhteen lauseeseen. Luonteesta ei puhuttu sitten sanaakaan, mutta kyllä on perkeleenmoinen huoli jostain hel**tin stopin puuttumisesta ja silmien asennosta. Voi äiti! Älkäämme siis syyttäkö näitä koiraparkoja, vaan ihmisiä jotka niitä kasvattaa ja kuuntelevat tuollaista kukkua. Ei herran jumala!

Ja miten tämä selittää sitten eron nahkoihin. Tässäpä vertailun vuoksi samaisesta colliesanomista nahkoja tuomaroineen Myrna Shibolethin kommentointi hieman tiivistettynä:

"Urokset olivat hyvän kokoisia ja riittävän vahvoja, olematta raskaita tai kömpelöitä, sekä elegantteja ja tasapainoisia. Liikkeet olivat erinomaiset, vahvat ja jäntevät, ja koirat olivat erinomaisessa kunnossa. Turkkien laatu oli oikea ja hyvä kunto näkyi kiiltävänä karvana. Päät olivat suurelta osin oikean mallisina ja mittasuhteet oikeita, kuitenkin joillekin toivoisi parempaa stoppia. Korvat ja niiden paikat olivat erittäin hyviä, sama koskee silmiä ja ilmeitä. Ainoat toistuvat ongelmat oli pehmeät ylälinjat, silmiinpistävin liikkeessä, johtuen muutamien koirien liian pitkistä rungoista. Luonteet olivat erinomaiset. Koirat olivat ystävällisiä, itsevarmoja, antoivat käsitellä hyvin ja esiintyivät erittäin hyvin."

Tämä tuomari uhrasi huomattavasti useamman rivin ruotimalla luonnetta ja rakennetta, ja niiden tärkeyttä koirille. Vaikka se stoppi taas vilahtikin siellä, asenne oli selvästi oikeampaan suuntaan. Koiran kannalta kun toimiva rakenne ja kestävä pää ovat ne tärkeimmät asiat. Harmi vaan, että tämä on asia joka ei mene niille 90 % collienkasvattajan jakeluun sitten milleen, vaikka sitä kuinka jankuttaisi. Ei, kun vaan hinkataan sitä silmien asentoa ja oikeaa mahonginsävyä.

Asenteenparannusta on kyllä tapahtunut. On perustettu Aktiivicolliet Ry, ja collieyhdistyskin on omalta osaltaan pyrkinyt parantamaan collie käyttöominaisuuksia mm. kartoittamalla paimennusominaisuuksia kiistellyn paimennustaipparin avulla. Uusimmassa lehdessä oli tökeröiden tuomareiden lisäksi juttua paimentamisesta, tokokokeista, ja agilitystä, vaikka suurin osa on edelleen varattu näyttelytulosten ruotimiseen. Asennemuutos pitäisi saada vielä kasvattajillekin asti ihan oikeasti. Pahinta on, että tyypit saattavat myyntipuheessa mainostaa kuinka tästä pentueesta saa kivoja harrastus- ja kotikoiria, vaikka yksikään koira viimeisen kolmen sukupolven aikana ei ole harrastanut mitään lajia. Sillä ei saada aikaan kuin usko sille, että kaikki colliet kuuluvat siihen tuohon 90 %:iin niin collien omistajan kuin muidenkin mielestä.

Kun olin hommaamassa Latea, yritin karttoittaa oikeiden collien olemassa oloa. Tiinan koirat olivat tottakai sellaisia, mutta mistä muualta niitä löytäisi? Lähin oli ehdottomasti Purple Pearl's Joyous Nomad eli Miro.Näin sitä useamman kerran kisoissa ja se into oli aivan silminnähtävää. Minua aina rupesi naurattamaan kun näin Miron radalla, koska se oli niin innoissaan, että homma meni ihan överiksi. Oli koskettavaa ja surullista, kun Miro kuoli. Miron pentuesisarukset Nita oli luonnetestattu 190 pisteelle ja Raisa harrasti agilityä. Nämä tyypit olivat Saviniityn Oonan ja Twilight Moon Imcomparab Immon pentuja eli Laten serkkuja. Immo on varmaan yksi niistä koirista joka tulee mieleen kun puhutaan oikeista collieista. Immo on käyttövalio ja luonnentestattu niin hurjalla lukemalla kuin 225. Minulla on ollut kunnia nähdä Immo vain vähän kauempaa, mutta se on ihan uskomaton kaveri. Tiinan koirien taustalla on taas uskomatonta porukkaa, siihen nähden, etteivät ne kovin lällyä porukkaa ole itsekkään :D Esimerkiksi Winxin isänisä Alf on kilpaillut saksassa suojelussa (!) ja erikoisjäljellä.

Kun sitten Late syntyi, minua kovasti kiinnosti sen sukupuu. Leo ja Onnin suku ei juuri enää jaksanut kiinnostaa, koska kovinkaan kummoisia koiria niiden takaa ei löytynyt vaikka muuten ovatkin maailman parhaimpia. Laten isä Kirppu siis kisaa agi-3 ja haussa. Isänisä Niro oli käyttövalio samoin kun isän emän isä Urhokin. Pilkku on nyt ihan omaa luokkaansa luonteensa puolesta. Pilkku on juuri sen oloinen, että se pienestä koostaan huolimatta pieksää kaikki grillijonossa :D

kuva: kennel Maple Yard

Pilkun isä Zolosta kerrotaan taas näin:

"Approved MH, Korad - Secure of gunshots, Approved Elit class tracking, Swedish Obedience Champion, Airforce Service dog" En tiedä, mitä Air force service dog noin käytännössä tarkoittaa, mutta pääasia, että kuulostaa hienolta.

Että silleen. Yleensä ottaen ulkomailla ollaan collienkin kanssa paremmissa asemissa. Ja ruotsalaisethan nyt ovat järjestää meitä fiksumpia :D Sukulaisten puolesta Latella pitäisi siis kaikki palikat olla kohdallaan. Vika on sitten minussa, jos ei onnistuta. Colliessa pitäisi yleensakin olla aineksia samaan kuin monella muullakin palveluskoirarodulla, mutta ihmisten typeryys ja oma mukavuuden halu ei yleensä tässä voiton. Miksi jalostaa toimivia koiria, kun niitähän pitäisi sitten kouluttaa. Yleensä ottaen minua ei ole missään pk-puolella katsottu karsaasti toisin kuin agilitykentän laidalla. Ihmiset ovat ihan aidon kiinnostuneita miksi olen päätynyt harrastamaan collieiden kanssa ja ilahtuneita kuullessaan, että vielä on kasvattajia jotka ylläpivät collien käyttöominaisuuksia. Asenne-ero agilityihmisiin on ihan mahtava. Esimerkiksi nykyisin suojelua maleilla harrastava Marko Koskensalo on arvioinut collien näinkin rehellisesti:

+ miellyttämishaluinen, jolloin hyvä viettikestävyys oli helppo rakentaa

+ parhaimmillaan aktiivinen ja temperamenttinen

+ omaa toimintakykyä

+ pehmeä, sopivalla tavalla mutta joskus liikaakin: ohjaajalla suuri merkitys miten ilmentää

+ pieni kynnys haukkumiseen, helppo kouluttaa haukkuilmaisu hakuun

- saalisvietin määrä vähäinen

- taisteluhalu parhaimmillaan kohtalainen

- kuormituksen alla epävarma, pahimmillaan menettää toimintakyvyn

- pidättyväinen

- hermoissa välillä ”liikaa vilppiä”

Minäkin olen tullut siihen tulokseen, että collielle ohjaajalla on suuri merkitys, mikä taas tarkoittaa, ettei collie sittenkään ole ihan kenen tahansa koira. Tiinan koirat taas todistavat, että monet miinuksella olevat asiat olisivat korjattavissa oikeaan suuntautuneen jalostuksen ansioista. Latekin on tästä itsessään hyvä esimerkki, koska se ei todellakaan ole pidättyväinen, taistelutahto on hyvä ja saalisviettiä on. Toivottavasti näihin miinuskohtiin heräisivät kaikki collieihmiset tuomareita ja kasvattajia myöten, jotteivät Vekki, Immo ja kumppanit jäisi ainutlaatuisiksi.

Ja mistä tämä paasauskin lähti taas liikkeelle, niin yhdestä typerästä lehdestä ja siinä olevasta typerän tuomarin kommentoinnista. Vähäisestäpä sitä saa jaarittelua aikaan :D Mutta minua ihan oikeasti ihmetyttään oma rakkauteni collieisiin. Nythän on niin, että pitää jo pikku hiljaa alkaa miettiä koiran numero 4 rotua. Menihän edelliseenkin kolme vuotta. Luultavasti seuraavan tarvitaan kuusi :) Mutta kun miettii niin joo, voisin ottaa bortsun. Tunnen monta kivaa bordertollieta, mutta sen pitäisi kyllä olla sitten sellainen oikea ja sille pitäisi olla oikeaa paimennettavaa. Voisin ottaa myös belgin, mutta oikeastaan tykkään vain maleista. Muutamia hienoja olen toki tavannut muistakin. Esimerkiksi Ansa (Eloisa Persoona) on ihan mahtava. Aussiet ovat ihan kivoja, mutta niissä sellaisia oikeita säväreitä on aiheuttanut vain Saimi.Sama vika kelpeissä. Nahkan voisin sen sijaan ottaa, jos löytyisi joku oikein kiva... Huomaatteko, heti asenne muuttuu kun palataan collieisiin. Joku niissä vain on. En varmaan koskaan saa tietää, että mikä.

Lapsuuden loppu

2011-09-23T14:43:00.000-07:00

Late täytti maanantaina tasan 6 kk. Ja ilmeisesti samalla päätti, että koeaika on nyt ohi, ja voi alkaa käyttäytyä niin kuin huvittaa. Ei se mamma enää kehtaa takaisinkaan lähettää. Huomautan tässä yhteydessä, että kersan tuhoamishalut olivat olleet tähän asti yllättävän vähäisiä, ja kohteena on ollut lähinnä yksittäiset tuolinjalat.

Late oli siis saanut purkaa edellisenä päivänä energiaa mielinmäärin lenkkeilemällä kulhossa, tekemällä tokoa ja painimalla Reinon kanssa. Kun sitten maanantaina tuli töiden jälkeen kotiin odotti eteisessä täysi hävitys. Late oli onnistunut jotenkin saamaan muovimaton listan alta ja repimään siitä irti aika hillittömän palan. Lisäksi matto oli saatu nyherrettyä listojen alta miltei koko seinän matkalta. Eteisessä vanhan muovimaton päällä oli siis uusi ja melko kallis (laminaatin hintainen) muovimatto. Olin kyllä jonkun kerran huomannut, että matto oli aika löysästi listan alla ja pääsi liikkumaan. Tämän oli huomannut siis myös Late, joka oli päättänyt ottaa päiväprojektikseen selvittää mitä jännää maton alta löytyy.

Aikani tyrmistyneenä mattoa tuijotettua oli vai todettava, että tuon korjaaminen tulee olemaan yksi HV-homma ja lähdin agilitytreeneihin. Onni sai tehdä irtoamista ja Late putki-hyppy pyöritystä. Sitten koirat autoon ja kaasutimme hakuilemaan. Siitä nämä maanantait on kivoja, ettei tarvitse miettiä mitään ylimääräistä, kuten syömistä tai vessakäyntejä ennen iltayhdeksää. Siitä huolimatta, että Late oli aksannut ja käynyt juoksemassa hiekkakuoppaa ylös ja alas, se kaahotti nelivedolla keskilinjalle. Haussa huomaa ehkä kaikista selkeiten Laten aikuistumisen. Se on ihan yli-itsevarma eikä välitä vähääkään mitä minä teen. Late tietää omasta mielestään kaikista parhaiten :P Yhtään ukkoa ei kylläkään ole jäänyt metsään. Penska ei käy mistään niin kierroksilla kuin hakuilusta, ei edes agilitystä.

Kun illalla pääsin kotiin, oli edessä vielä se eteisin raivaus. Sain paikkailtua lattiaa sen verran, että se menee väliaikaisesti. Maton palaset laitoin roskapussiin, tyhjensin sinne vanhentunutta ruokaa ja heitin pussin pikkueteiseen ennen suihkuun menoa. Kun tuli reilun viiden minuutin päästä suihkusta, eteisen ovi retkotti auki ja roskapussin sisältö oli levitelty pitkin eteistä. Rikollinen jäi kiinni rikospaikalta :P Late oli kääntänyt pussista kaiken mikä joskus oli ollut syötämiskelpoista. Ja vain tuntia myöhemmin syöppö istui keittiössä kuola valuen kun laitoin kilteille collielleni ruokaa. Vaikka tiesin, että mitään hätää ei ollut, kyttäsin pentua seuraavat päivät. Huoli oli tosiaankin aiheeton; penska ei edes piereskellyt. Laten uhmaikä ei loppunut mattoon, vaan seuraavana päivänä se opetteli vetämään laatikon auki ja levitteli paperit, ja siitä seuraavana se antoi oven karmeille ja listoille kyytiä. Perjantai-aamuna päätin, että nyt tarttis tehdä jotain ja jätin muutaman aktivointilelun triolle päiväksi. Se toimi sen verran, että mitään uutta tuhoa ei oltu saatu aikaiseksi, mutta kaikki keittiön tuolit oli kyllä kotiin tullessa kumollaan :D webkamera olisi kyllä kiva. Tosin en tiedä kauanko nuo aktivointi lelut jaksavat innostaa. Colliet ovat siinä mielessä fiksuja, että kun ne keksivät ratkaisun kerran, ne käyttävät samaa kaavaa aina päästäkseen mahdollisemman vähällä vaivalla. Pian lelukaan ei jaksa kiinnostaa, koska niille tulee vähän been there, done that-asenne :)

Leo oli siis sunnuntaina tokokokeessa. Kyseessä oli seuramestaruuskisat ja jälleen edustus oli langennut poksin agilitaajille :) Naureskelin ilmoittautumisessa, että joo, ei jännitä. Maine on mennyt jo kauan sitten ja kaikki noloimmat jutut keritty jo tekemään. Leo on käynyt kakalle kehään ja yrittänyt astua tuomarin XD Tosiasiassa homma meni ihan kivasti. Olen onnistunut löytämään keinot Leon nostatukseen kisoissa. Tosin sen ansioista sellainen viilailu on vähän jäänyt heikommalle, joten pisteiden menetykset tulivat sieltä. Kokonaispisteet olisivat olleet ihan näpsäkät siihen nähden, että luoksetulo olisi ollut läpijuoksu ja paikalla olossa jouduin antamaan kaksoiskäskyn, koska Leo aivasti samalla hetkellä. Mutta nollattiin estehyppy ihan kokonaan. Hyppy sinänsä oli oikein mallikas. Leo jäi suht suoraan esteen taakse ja istui kauniisti, mutta lähti vain ennen lupaa :D Mutta hyvä fiilis jäi kisasta. Koira pysyi kuulolla ja teki mielellään reippaasti yli puolet. Kaukot ja nouto olivat oikeastaan ainoat vähän huonomman vireen liikkeet, mutta niin ne aina ovat.

Late tosiaankin pääsi leikkimään Reinon kanssa. Olivatpa ne hauskan näköinen parivaljakko. Reino on varsinainen kirahvi pitkine jalkoineen ja Late sen rinnalla varsinainen tappi. Mutta hyvin kävivät leikit yksiin. Vielä kun annettiin kavereille vetolelu, niin ne olisivat varmaan juosseet rallia iltaan asti. Late oli Reinosta tosi innoissaan, koska Onni ja Leo leikkivät sen kanssa aika rajoitetusti ja Reino osaa olla isosta koostaan huolimatta tosi nätisti. Pitää viedä Latea useammin painimaan. Tässä muutamia kuvia.

Mutta on sitä saanut taas tutustua koiramaailman nurjaan puoleen. Nimittäin siihen fanaattisuuteen, mikä tuntuu vaivaavan monia ihmisiä varsinkin harrastuspiireissä. Juttu lähti siitä, että bongasin eräällä foorumilla kyselyä siitä mikä rotu kannattaisi ottaa agilitykoiraksi. Kysymys sinänsä on minun mielestäni varsin typerä. Mutta mielenkiintoisempia olivatkin vastaukset. 90 % prosenttia ihmisistä suositteli "omaa rotuaan" kysymättä yhtään mitään ketjun aloittaneen mieltymyksistä, iästä tai edes millaiseen perheeseen koira tulisi. Yksi fiksu kysyi minkä kokoisen koiran kyseinen henkilö haluaisi ja halusiko hän yleensä minkä tyyppistä koiraan. Toinen suositteli kyselemään useista roduista suoraan harrastajilta tai kasvattajilta. Eipä kuitenkaan aikaakaan kuin nämä 90 % porukasta alkoivat tappelemaan siitä oliko villakoira sittenkään hyvä agilitykoira, kun parsoneihin verratuna ne ainakin ovat ihan hirveitä. Ja kunhan ainakaan ei ota sitä cockeria, koska ne nyt ovat ihan kamalia. Ensinnäkin a) Minulla ei olisi koskaan pokkaa ylistää mitään rotua eikä myöskään mollata toista. Jos on kokemusta yhdestä rodusta on täysin epäkelpo neuvomaan ketään koirarodun valinnassa. Jos kahdesta, pystyy ehkä tekemään jotain vertailuja koirien välillä, mutta ei edelleenkään neuvomaan. Ja b) Jos minä jotain inhoan enemmän kuin koiraharrastajien roturasismia, niin fanaattisuutta omaa rotua kohtaan. Tosin nämä kaksi kulkee hyvin usein käsikädessä. Tällaiseen käytökseen törmää todella harvoin muissa ihmisryhmissä. Yleensä niillä saa vain järkyttyneitä ilmeitä työpaikan kahvipöydässä. Miten tämä sitten kulminoituu elävään elämään? Minulle tuli yhdestä aloittavalta harrastajalta viesti. Hän oli kuullut minun sanovan treeneissä koirastaan "se meni oikein kivasta, vaikka se onkin *piiip* rotuinen." Hän itseasiassa oli kuullut väärin, enkä ollut sanonut mitään sinnepäinkään, mutta hän osasi kiteyttää sen, miten pahalta moinen tuntuu. Kaikki ihmiset eivät valitse rotuaan sen perusteella onko se huippunopea, sähäkkä tai vietikäs ja todennäköisesti SM-ainesta lajissa kuin lajissa. Silti se on rakas ja omasta mielestä paras. Sitten joku tulee vähättelemään koirarotua tai koiraa, jonka itse on rakkaudella valinnut. Kyseinenkin harrastaja oli pohtinut tätä useamman päivän ja miettinyt pitääkö tuollainen vain sietää, mutta onneksi ei sitten ollut sietänyt. Kellään ei nimittäin ole oikeutta arvostella toisen koiravalintaa. Pelkästään se, että arvostelee yleensäkään koirarotuja jotenkin paremmuusjärjestykseen, on junttimaista. Hävetkää ihmiset!! Tuon harrastajan viesti pisti ihan oikeasti ajattelemaan, että kuinka paljon hallaa tässä voikaan aiheuttaa toisten ihmisen harrastushalulle. Ihan vain kaikki vähättelevät kommentit, kuten "voisit olla hyvä, jos koira olisi erillainen", "Tuon rotuiselta ihan ok suoritus", "tää sun koira on tosi hyvä tähän harjoitteluun, mutta kannattaa sitten seuraavaksi miettiä jotain vietikkäämpää..." saavat aikaan pahaa mieltä,epäilystä ja jotkut herran tähden vieläpä uskovat, että heidän koiransa ovat huonoja. Kun aloitteleva kisaaja tulee radalta ja radan reunalla on rivi happaman näköisiä ihmisiä, jotka tuhahtavat "Ei ollut kyllä mitään kaunista katsottavaa. uskomatonta, että joku tuli taas *piip* rotuisella". Se on varmasti juuri se juttu, mikä kannustaakin tulemaan seuraavalla kerralla. Ja tuo edellä mainittu esimerkki on oikeasti tapahtunut. Agilityn jos minkä pitäisi olla hauska harrastus kaikille ikään, näköön, kokoon, rotuun tai osaamistasoon katsomatta. Pidetään siitä kiinni! Sillä minä en ainakaan henkilökohtaisesti halua kuunnella näitä tyyppejä, jotka siellä kehän reunalla kärvistelevät ja vinkuvat MISTÄÄN koirarodusta, että miksi täällä on näitä ja missä ne kaikki hyvät on. Kasvakoot ensin aikuiseksi.

Haluan tässä tarkentaa, että fanaattisuus ei siis tarkoita sitä, että omistaa useamman saman rodun edustajan ja pitää sitä parhaana rotuna maailmassa. Ero tulee siinä pitääkö sitä parhaana rotuna maailmassa itselleen vai parhaana rotuna ihan aikuisten oikeasti niin, että se suorastaan pakottaa dissaamaan muita rotuja. Fanaatikko mainostaa kuinka kaikkien pitää ottaa kysyinen koirarotu, jos haluaa yhtään parantaa elämänlaatuaan. Koirista mitään tajuamattomat luuserit voivat pysytellä muissa roduissa. Fanaatikolle koira on myös statussymboli, ja yleensä näitä löytyykin statusasemaan pönkittävien rotujen parista. Heidän mielestään kaikki muut koirat voidaan niputtaa roduittain ja arvostella sen mukaan, mutta annas olla, jos joku tekee niin heidän rodulleen, niin lynkkaus on välittömästi käynnissä. Tai jos edes kysyt, että eikös siitä *piip* rodusta löydy sitä ja tätä perinnöllistä vikaa tai että olet kuullut, että rodusta löytyy käytöshäiriöitä. Tällöin hyökätään jälleen yksilöllisyyden puolesta ja kaikki muu on kateellisten panettelua. Minä rakastan collieita, vaikka en edes pidä niistä kaikista ja olen varsin tietoinen rotuna rajoitteista ja vioista. Minusta se ei ole paras rotu, koska sellaista ei olekaan. Koiraa ensisijaisesti tulee lemmikiksi. Fanaatikko voi väittää naama punaisena vaikka mitä hienosta harrastuksesta ja sen tärkeydestä, mutta ensi sijaisesti kaikki koirat, jotka eivät ole työkoiria, ovat lemmikkejä. piste. Eikä siinä pitäisi olla mitään hävettävää. Vaikka olisi suunnitellut harrastavansa mitä ja vähintään pelastavansa maailman koiran kanssa, koira pitää ottaa ensisijaisesti lemmikiksi. Sillä valitsipa minkä rodun tahansa, kaikista koirista ei tule maailman pelastajia. Koira pitää siis ottaa ajatellen sitä, että vaikka kisaurasta ei koskaan tulisi mitään tai se katkeaisi, koiran pitää saada edelleen olla lemmikki. Koska yksi monista asioista mitä halveksin, on koirien "eläkkeet". Kun siitä koirasta ei tullutkaan mitään niin pistetään se "eläkkeelle" vaikka vanhemmille ja otetaan uusi koira vaan. Tämä tuntuu kaikilta fanaatikoilta unohtuvan, koska he yrittävät vain vängällä saada ihmisille koiraa, joka ei yksinkertaisesti sovi hänelle.

Minun itseni kohdalla tuli aikamoinen ryöpytys Laten valinnan suhteen, joten voin ymmärtää miltä rotuvalintakritiikin kohteeksi joutuneista tuntuu. Itse asiassa se on edelleen jokapäiväistä. Siitä on tullut vähän huvittavaakin, koska aika hyvin pystyy tietämään millaiset tai millaisten rotujen kanssa pelaavat ihmiset tai ovat niitä, jotka kommentoivat Laten käytöstä lähinnä hymyillen säälivästi. "Onhan sillä ihan ok saalisvietti siihen nähden, että se on collie." Kuuluu varmaan top5:teen. Hupaisinta on nähdä ihmisiä, jotka tietävät minun mielipiteeni tällaisesta käytöksestä ja yrittävät epätoivoisesti olla kohteliaita, etteivät anna itsestään junttimaista kuvaa :D (ihmeellistä muuten, että monet ihmiset, jotka harrastavat toisten koirien arvostelua, tajuavat miten halveksittavaa käytöstä se on). Luokittelin aikoinani nämä ihmiset, jotka tavalla tai toisella kommentoivat koirapohdiskeluitani voidaan jakaa kolmeen kategoriaan.

1. Ne fanaatikot, jotka hyökkäsivät kimppuun välittömästi, että sinun pitää ottaa se tai tuo, ja oletko nyt ihan idiootti kun haluat sen collien. Mikä tahansa muu kuin collie.

2. Ne, jotka ehdottivat, kyselivät perusteluita, ehkä kyseenalaistivatkin.

3. Ne, jotka kuuntelivat ja sanoivat sitten sen, mikä tuossa tilanteessa kuuluu sanoa. "Se tulee olemaan sinun koirasi. Älä anna kenenkään muun päättää sitä, koska sinä olet se joka elää sen koiran kanssa. Sinun kuuluu tehdä niin kuin oikealta tuntuu."

En varmaan koskaan kiittänyt tarpeeksi niitä ihmisiä, jotka kuuluivat viimeiseen ryhmään. Varsinkin silloin kun kysymyksiä ja ehdotuksia satoi oikealta ja vasemmalta oli helpottavaa kun joku kysyi "mitä sinä haluat?" Tietenkin minun pitää kiittää myös keskimmäisen ryhmän ihmisiä, koska sen takia ajattelin asiaa niin paljon, mietin mikä on järkevää ja mitä minä oikeasti halusin. Nämä neuvot tulevat olemaan tärkeitä seuraavia koiria suunniteltaessa. Late ei tullut minulle siksi, että olisin ensisijaisesti etsinyt koiraa jonka kanssa menestyä. Collie ei olisi ollut siihen todennäköinen vaihtoehtoa. Halusin koiran, jonka kanssa olisi kiva harrastaa. Ensimmäinen ryhmä taas... huokaus... hankkikaa elämä ihan oikeasti. Ei tämä niin vakavaa ole. Uskonlahkon perustaminen koirarodun ympärillä on kaikkea muuta kuin tyylikästä. Varsinkin kun lahkolaisten värväys tapahtuu samaan tapaan kuin jehovilla tai hirveimmällä autokauppiaalla, on niskakarvat valmiiksi pystyssä. En tiedä ketkä tätä blogia lukee, mutta eiköhän jokainen pysty tunnistamaan itsensä oikeasta kohdasta.

Ja nyt kun on tullut haukuttua kaikki koiraihmiset taas hirviöiksi,voidaan jatkaa... eikun vaikka minä täällä aina avaudunkin nimenomaan koiraihmisten kusipäisyydestä, harvassahan sellaiset oikeasti on. Suurin osa tuntemistani koiraihmisistä on ihan parhaita ja mahtavia tyyppejä maan päällä!

Late on muutaman viime viikon aikana ruvennut paimentamaan. Se on itseasiassa aika hassun näköistä koska se kyttäilee ja vaanii vähän bortsujen tapaan. Tosin hiipiminen ei ole yhtä matalaa vaan selkä suorassa, pää alhaalla tyyppinen. Hiippailua kestää 10 sekunnusta minuuttiin vähän sen mukaan miten paimennuksen kohteeksi valikoitu uhri liikkuu :) Yleensä kohteena on Onni, joka alkaa olla jo kyllästynyt koko hommaa. Toinen on kissamme Milli, joka on vähän liian ihana, että Late jaksaisi kyttäillä sitä pitkään vaan yleensä pakka leviää käsistä. Harmikseni en ole saanut ikuistettua tätä hiippailua. Muita kuvia sen sijaan on tullut räpsittyä ihan urakalla. Luultavasti on piakkoin perustettava nettiin albumi kuvia ja videoita varten. Tässä muutamia.

Minusta on mahtavaa, että koirarotujen kirjo on niin iso ja erilainen. Ja ihmiset eivät anna muutamien mielipiteiden vaikuttaa asiaan. Minulla on ollut kunnia saada tutustua huippuihin harrastuskoiriin vaikka ne kaikki eivät pistepörsseissä komeilekaan. On ollut tolleria, aussieta, huskyä, sekarotuista, belgiä, bordercollieta, russelia, westietä, mitteliä, chihua, snautseria, noutajaa, rotikkaa ja lappalaisia. Eräs aloitteleva harrastaja laittoi minulle sähköpostiin videoklipin SM-kisaradalla pinkovasta chihusta otsikolla "tässä meidän tavoite :)" Hänellä itsellään on chihu ja vaikka videon pikkukoira ei varmaan tehnyt kisan pohja-aikaa, kyllä sen meno sai hymyn huulille. Oli se niin hauskan näköistä. Ja sen kunniaksi, että kaikilla koirilla rotuun katsomatta on oikeus harrastaa omistajansa kanssa, muistelen hetken maailman parasta tokokoiraa, englanninbulldoggi Seppoa, joka näytti kaikille, että minkä tahansa koiran kanssa voi ja kannattaa harrastaa. Huippu Seppo! Ai niin, kaikki rotufanaatikot. Minullapa on maailman paras agilitykoira. Sen nimi on Onni. Onni on niin paras, etten ikinä vaihtaisi sitä edes kaikkiin maailman bortsuihin, belgeihin ja ausseihin. Ja Onni on yksinkertaisesti paras, koska se on minun. Piste. Ja mätkään huutomerkillä päähän kaikkia jotka on eri mieltä, nih.

paimenkoiria ja paimentavia koiria

2011-09-04T14:58:00.000-07:00

Koiraharrastus on pelastanut minut monta kertaa. Ollut pakopaikkani silloin kun "normaali" elämä käy liian raskaaksi. Koirien takia on ollut pakko jaksaa lähteä liikkeelle silloinkin kun mikään muu ei ole siihen kannustanut. Oli sitten kyseessä toko, agility tai vain lenkki koirakavereiden kanssa, ne hetket tuovat lohdullisen unohduksen siitä, miten sairaassa maailmassa sitä elääkään. Kaikesta siitä kieroilusta, draamasta, kilpailusta, ihmissuhteista ja epäluotettavuudesta. Koiraihmiset ovat selkäänpuukotuksen ja paskanpuhumisen mestareita, mutta jos hyvä onni käy, löytää sieltä sellaiset ystävät joiden kanssa voi koirien lisäksi puhua aivan kaikesta tai vain unohtaa hetkeksi sen mikä mieltä painaa. Kun hevoseni Kassu kuoli, selvisin seuraavat kaksi päivää olemalla Pipa Pärssisen tokokurssilla. Kun taas sain selville silloisen poikaystävän pettäneen ja olin viikon verran vain kelannut sitä, oli ihana tajuta agilitykisojen päätteeksi, etten ollut omalta keskittymiseltäni joutanut ajattelemaan koko asiaa. Mikä ongelma onkin, se ei kentän reunalla ratkea, mutta ainakin saa hetken hengänhdystauon siitä ja ehkä sitä pystyy tarkastelemaan sen jälkeen uudella tavalla. Aina kun en jaksaisi millään työsotkujen tai muiden takia lähteä illalla mihinkään, ajattelen vain, että treenien jälkeen mieli on aina parempi. Niinpä, kun sunnuntaina ajoin treenaamaan äärettömän vitutuksen vallassa, tiesin sen helpottavan pian. Vaikka ihmiset olisivat käyttäytyneet kuinka paskasti minua kohtaan, se olisi mahdollista unohtaa.

Mutta ettei menisi ihan synkeäksi tämäkään, siirrytään itse aiheeseen. Olimme joitain viikkoja sitten Laten ja Leon kanssa paimenkoira-päivillä, jossa esiteltiin myös paimentavia rotuja. Toisin sanoen, siellä oli varsinaisena paimenkoirana bordercollie ja muut olivat enemmän tai vähemmän rekvisiittaa. Harva paimenkoirarotu on enää käytettävissä paimentamiseen ja se on vain karu fakta. Nämä rodutkin ovat sellaisia, joissa työlinja ja näyttelylinja ovat selkeästi eriytyneet. Aiheeseen sopivasti olin vasta seuraillut keskustelua collieden omasta paimennustaipumus-testistä. Se oli onnistunut kuumentamaan tunteita mielettömän paljon ja ymmärrän kyllä miksi. Collieporukka on hyvin kahtia jakautunutta, jossa käyttöominaisuudet ja näyttelymenestys riitelevät rajusti. Sen tarkemmin testin sisältöön menemättä ehdotus haiskasti myös minusta lähinnä imagon pönkittämiseltä. Laiskan ihmisen tavalta saada jonkinlaista meriittiä koiralleen. Jäi nimittäin tosi epäselväksi oliko paimennusTAIPUMUStestistä tarkoitus tehdä rodunomainen koe eli toisin sanoen rinnastaa se valionarvoon oikeuttavana pk-kokeen ja luonnetestin tavoin. Kyseinen testi ei nimittäin ollut vaativuudeltaa lähellekkään sitä mitä normaali paimennustaipumustesti, noutajien taipumustestit ja pk-kokeet ovat. Paimentaa voi colliellakin ilman omaa testiä epävirallisissa kisoissa, kuten AHBAssa. En nyt ollenkaan halua väheksyä omaa rotuani ja tavallaan on hirveän hienoa, jos collieporukka alkaisi heräilemään ja näyttelypuolellakin otettaisiin jalostuksessa huomioon collien luonteenpiirteet ja käyttömahdollisuudet vaikkapa juuri siihen paimentamiseen. Mutta toisaalta sellainen fakta on unohdettu, että nimestään huolimatta collie ei ole ollut paimenkoira enää sataan vuoteen. Paimenkoiran vaistoja ja ominaisuuksia hyväksikäyttäen collie on jalostettu palveluskoiraksi sakemannin ja belgien tavoin. Sitten sattui sellainen Lassie-episodi, jonka jälkeen paimenkoiran vaistoista ei ollut kiinnostunut enää kukaan. Mutta varsinaiseen paimennustyöhön collieta ei juuri yksittäisiä yksilöitä lukuunottamatta olla käytetty. Ennemminkin niin päin, että liika paimenvietti yritettiin karsia pois, koska kotikoiralta moinen käytös olisi ollut häiritsevää. Collieiden paimennustaipumustestistä voisi siis sanoa, että kaunis ajatus, mutta siinä kaikki. Jos nykyisiä näyttelylinjan kasvattajia ei kiinnosta edes palveluskoirakokeiden tulokset, niin miksi paimenkokeiden kiinnostaisi?

Paimennus on mielenkiintoinen asia. Karjan ja lampaiden kasvattajat ovat käyttäneet koiria apunaan ammoisista ajoista lähtien, mutta nykyään siitä on tullut muotiharrastus. Ihmiset, joiden muulla elämällä ei ole mitään tekemistä lampaiden kasvatuksen kanssa, käyvät pitkienkin matkojen päässä paimentamassa tai jopa hommaavat omat lampaat koiraa varten. Ja vaikka paimennus on nimenomaan sellaista mitä ei ihan kuka tahansa saisi harrastaa. Kyseessä on kuitenkin elävät olennot, jotka stressaantuvat vääränlaisista paimenista. Esimerkiksi Laten paimentaminen on ihan liikaa saalisviettiä. Paimennuksen takana toki on juuri koiran saalisviettiä, mutta Laten tyyliin ei kenenkään pitäisi antaa lampaita paimentaa. Eli kytätään niitä hullun kiilto silmissä ja jos erehtyvät liikkumaan tai hyvä luoja sentään, lähteä juoksemaan, pentu ampuu perään ja PAM, jalkaan kiinni. Juu, mutta minä halusinkin saalisviettisen koiran :) Ei pidä valittaa siitä mitä tilaa. Jos olisin halunnut paimentavan koiran olisin saattanut ottaa sen bc:n. Oikeanlainen paimentaminen on kaunista katseltavaa. Oli mahtavaa nähdä minkä muutoksen se aiheuttaa koirassa, kun se saa tehdä mihin se on luotu. Tämä näkyy selkeinten bordercolliessa. En ole juuri koskaan kiinnittänyt huomioita agilitykentällä bordercollieisiin vaikka ne toki hienoja ja nopeita ovatkin. Mutta kun näkee niiden paimentavan... Se on upeaa. Siksi vielä enemmän säälittääkin, kun ihmiset ottavat bortsun sillä perusteella, että niiden kanssa on mahdollista pärjätä agilityssä ymmärtämättä kuitenkaan tuota upeaa puolta. Toisaalta on kuitenkin sääli, ettei paimenpiireissäkään ole tilaa erilaisuudelle. Tuttavani oli ottamassa paimenkoiraa karjatilalle ja hyvin nopeasti luopui bordercolliesta, koska näiden ihmisten mielestä bordercollie on ainut joka osaa paimentaa ja kaikki muu on täyttä paskaa. Hän ei halunnut olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa. Maailmaan mahtuu erilaisia paimenkoiria pilvin pimein ja paimentyylit eroavat paljonkin. Se, että bordercollien paimentaminen hakukaarineen on kaunista katseltavaa, ei kuitenkaan tarkoita, että lähellä paimentava aussie olisi jotenkin huonompi paimen. Kaverini päätyi loppujen lopuksi kovin aliarvostettuun paimenkoiraan, nimittäin lapinporokoiraan. Hän tuli siihen tulokseen, että porojen paimennukseen jalostettu haukkuva koira pärjää luultavasti sonnien kanssa paremmin kuin silmäkoirana tunnettu bordercollie. Ja jenkeissä olisi hirveä määrä erilaisia paimenkoirarotuja, joita olisi kiva nähdä täälläkin pelkkien bortsujen sijaan. Esimerkiksi englantilainen paimenkoira http://www.boonesanimals.com/pages/3153/Duffy.htm . Ja kyllä niitä oikeastikin paimentavia collieita on olemassa. Laten kasvattajan Tiinan yksi kasvateista oleskelee italiassa ja on suorittanut siellä paimennustaipumustestin. collietkin paimentavat melko lähellä eikä se varsinaisesti silmiä hivele, mutta olisin ilahtunut, jos Late innostuisi (tai siis rauhoittuisi) siitä sen verran, että pystyisi auttamaan vaikkapa karjan tai lampaiden siirrossa. Paimennus kun ensisijaisesti on kuitenkin osa karjan/lampaidenkasvatustyötä, ei mikään näytöstyylinen harrastus. ja tämä ei ollut sitten mitään kritiikkiä paimennusta harrastavia kohtaan! Jos paimentava koira löytyy kotoa, niin onhan ehdottomasti parempi antaa sen tehdä mihin se on luotu. Yritin vain tällä sanoa, että siksi minä en ottanut sitä bordercollieta. Koska minusta bordercollien pitää saada olla paimenkoira eikä minulla olisi ollut aikaa eikä mahdollisuutta raahata sitä tekemään mitä se olisi eniten halunnut. Se olisi ollut täysin väärin sellaista koiraa kohtaan.

Viikkoihin on mahtanut muutakin kuin paimenkoirapohdiskelua. Ollaan treenattu paljon. Haku on mennyt kovasti eteenpäin ja aksaillaan aina kun ehditaan. On se ihmeellistä miten ihminen voi tulla iloiseksi kolmella hyppyesteellä ja yhdellä koiralla. Late on tietenkin omaa luokkaansa, mutta kyllä muutkin osaa. Leo ilahdutti minua tekemällä innoissaan minihyppyjä viime viikolla ja Onni nyt on Onni :) Kisat ja kurssit pitää kiireisinä, mutta kyllä tämä koiraharrastus pitkässä aikajuoksussa vähentää vitutusta vaikka se itsessäänkin vituttaa aina välillä niin mahottomasti.

Ja vihdoinkin sai pitkään haaveilemani järjestelmäkameran. Sekin ihan koiria varten :) Koska järkkäri on ensimmäiseni, paljon on vielä opeteltavaa ennen kuin voin sanoa ottavani hyviä kuvia. Mutta hauskaa se on silti :) Tässä muutama ensimmäisistä otoksista. Siihen nähden, että kaikki on otettu hämärässä, ne ovat ihan kivoja, vai mitä?

Synkkä ja myrskyinen yö agilitykentällä

2011-08-18T14:49:00.000-07:00

Juu, eivät ole säät viime aikoina osuneet nappiin treeneissä. Varsinkin nyt, kun alkaa tulla pimeää, huomaa miten paljon vaikuttaisi treeni-intoon jos keli olisi kohtuullinen. Mutta kun pimeää, tuulista, pilvistä ja kylmää, ajatus jos toinenkin vilahtaa kotiin sohvalle. Kuitenkin reippaasti on raahauduttu kaikkiin oleviin treeneihin niin aksaamaan kuin metsälajeihinkin. Mutta ehdottoman ennätyksen vetäisivät tänä keväänä aloittaneet jatkoryhmäläiset. Viime viikon keskiviikkona lähes koko treenin ajan satoi aivan kaatamalla ja aivan puskista löivät ensimmäiset salamat ja perässä huumaavaa ukkosen pauke. Kentällähän ei ollut muuta suojaa kuin kontit (jos haluat suojautua ukkoselta, niin ihan ensimmäiseksi kannattaakin valita metallikontit), mutta vain yksi ukkosta pelkäävä koirakko lähti. Muut sitkeät sissit halusivat vetää treenit kunnialla loppuun. Eli selvästikään agilitymotivaation puute ei ole tarttuvaa :D

Koska tämän hetken ongelmana on se, että maanantaina on sekä Laten haku että Onnin agility, olen joutunut vähän tasapainoilemaan. Viime maanantaina kuitenkin päätin, että agilitytreenit ovat tänään ykkössijalla. Pakkasin siis töiden jälkeen koko trion autoon ja huristelin ensin hakuilemaan. Jopa ilmoitin, että luikin menemään kahdeksan aikaan. Late pääsikin ihan tositoimiin tällä kertaa. Kun tähän mennessä olimme tehneet hakuympyrää maalimiehen ympärille metsässä, nyt otettiin iihan oikea lähetys keskilinjalta. Ensimmäinen ukko oli ihan helppo, koska Late ehti kuulla missä se lymysi. Toinenkin nousi oikein hyvin, mutta kolmas oli sen verran syvällä, että Late ei osannut ensin edetä sinne asti. Mutta kun otin lähetyksen uudelleen niin, että menin itse muutaman metrin keskilinjasta metsään, penska kirmasi jo kunnon piston ja löysin eksyneen setä-raukan ;) Viimeinen ei ollut mikään ongelma vaikka lähetinkin sen vähän huonosti ja se lähti etenemään liian vinossa. Late kuitenkin löysi hajun, teki terävän käännöksen takaisin ja kävi nostamassa ukon piilostaan. Ja kyllä siitä sai olla taas tosi ylpeä. Ihan itse hoiti hommansa, ja vaikeinta olikin pysyä itse keskilinjalla ja antaa kaverin itse tehdä ratkaisunsa. Jälkeenpäin sain taas kuulla hämmästelyjä kuinka rohkea pentu on. Ei ujostele maalimiehiä yhtään eikä välitä vaikka kyseessä olisi isokin mies.

Pääsin lähtemään agilitytreeneihin tosi hyvissä ajoin eikä tarvinnut livistää yhtään. Mutta kun sitten tulin kentälle, paikalla ei ollut kuin pahasti mulkoileva bokseriporukka (olinhan herranen aika neljä minuuttia etuajassa). Kello tuli kahdeksan ja sitten kymmenen yli, eikä ketään näkynyt Onneksi näinä teknologiahelvetin aikoina ihmisten pitää päästä internettiin vaikka huippuvuorilla, joten ei ollut mitään vaikeuksia tsekata foorumilta poissaolot. Ja mitä ihmettä?! koko jengi oli päättänyt jättää tulematta. Kun olin hetken istunut kontin kynnyksellä surkutellen treenien lässähtämistä, ryhdistäydyin. Ja on se muuten ihme miten hyvin yksinkin pystyy kasaamaan ihan kivan treenin, jos vähän viitsi nähdä vaivaa järjestyksen miettimisessä. Ei ollut loppujen lopuksi kummoinen homma roudata kentälle kepit, puomi, pari putkea ja puolen kymmentä hyppyä kivaksi pikku radaksi. Kentän reunalla bokseriporukka oli tullut siihen tulokseen, ettei minusta yksinään ollut niille vastusta ja jatkoivat härskisti treenaamista. Se oli aavistuksen tekopyhää tyypeiltä, jotka ovat valittaneet koko poksin hallintohierarkian siitä hyvästä, että joskus aikaisemminkin olen ajanut kentän parkkiin minuutin tai pari etuajassa.

Koska ketään muuta ei ollut paikalla, päätin ottaa treeneistä ilon irti ja hyppyyttää vähän Leoakin. Mutta ensin Onni. Se meni ihan huipusti . Kaikki radan rimat pysyivät ylhäällä ja vauhti oli oikein mukava. Salaisuutena saattoi olla loistavat palkat. Edelliseltä päivältä ylijääneet kanannahan riekaleet tekivät kauppansa. Myös Leo, joka ei normaalisti perusta herkuista, oli aivan innoissaan. Ei ole muuten Leo tehnyt niin sähäkkää luoksetuloa. Ei tietoakaan löysyydestä. Tosin Leon agility kentällä ei juuri ottanut tuulta alleen. Selvästi se muisti kaikki mitä piti tehdä, mutta ei se pitkästä tauosta huolimatta osoittanut minkäänlaisia innostumisen merkkejä.Voin siis todeta, että agilityn pois jättäminen ohjelmistosta oli oikea päätös.

Late oli sinä päivänä saanut hakuilla, eikä minulla ollut aikomustakaan tehdä sen kanssa mitään, mutta kersa metelöi niin hirmuisesti autossa, että luovutin ja päästin sen vähäksi aikaa kentälle pörräämään. Muutama hauska hyppy ja putki ja sitten syötiin loput kananrippeet kontaktilla. Teen Laten kanssa nyt toistaiseksi laatikkomallilla ja katson mitä siitä tulee. Kontakteja on kuitenkin niin vähän mahdollista treenailla ja se on sellainen, mitä voi tehdä kotonakin.

Kun esteet oli saatu raivattua, lähdimme käymään vielä pienellä lenkillä. Pikkuhiljaa alkaa sujua trion lenkittäminen. Late painaa edelleen neliveto päällä, mutta muuten kulkeminen sujuu jo hienosti. Mutta kyllä minä aion sanoa jokaiselle yhtälöä 1 ihminen + 3 koiraa harkitsevalle, että järki käteen nyt. Koko ajan saa olla skarppin, ettei Leo räyhää, ettei Late syö ja ettei Onni jahtaa lintuja :D Kun sitten tulin autolla, tajusin kuinka pimeää olikaan. Ensinnäkin jouduin toteamaan, että kyllä sitä näköjään sai agilitykentällä kulutettua kaksi tuntia ihan itsekseenkin ja toiseksi; oli syksy.

minä ihan ite!

Mutta mitäs muuta tässä onkaan kerinnyt tapahtua? Sain vihdoin kauan kaivatut esteet omalle pihalle. Siihen ei mennytkään kuin puoli vuotta. Siihen nähden kuinka simppelit esteet on kyseessä, olen onnellinen, etten maksanut niistä tuntipalkan mukaan :D Esteet pihassa ovat olleet varsin hauskat. Muutama este aina lenkin jälkeen ovat olleet koirista tosi hauskoja. Tulee treenattua myös paljon sellaista, johon ei viitsi treeneissä käyttää aikaa vaikka pitäisi. Esimerkkinä vaikkapa keppikulmat. Onnin avokulma alkaa näyttää jo varsin kivalta :) Mutta niin kuin kaikessa, myös tälläkin on varjopuolensa. Pihan lapset tuntuivat olevan myös hyvin kiinnostuneita esteistä. Aluksi kysyttiin nätisti lupa, että saako pihalle mennä leikkimään. Koska en ole mikään niuho naapurintäti, annoin luvan. Mutta kohtapa siellä alettiin käydä luvatta ja kovalevy tuli siinä vaiheessa kun eräänä päivänä töistä tullessa esteet oli levitelty pitkin pihoja ja osa rimoista oli kadonnut. Ensin ajattelin antaa ipanoille kunnon läksytyksen, mutta lopulta päädyin vain asettelemaan siivekkeet omille paikoilleen. Sitten kävelin varsin teatraalisesti pitkin pihaa keräämässä rimoja ja vein ne kaikki sisälle. PAM! ovi kiinni pentujen nenän edestä. Eivätpähän enää hyppele luvatta. Muutamia otoksia esteistä ja pihamaasta tässä.

Vaikka kisaaminen ei ole juuri nappaillut viime aikoina, Onni starttasi Joan kisoissa. Radat menevät ihan kivasti ja Onnilla oli itseasiassa ihan hyvä vauhti. Vaikka se ensimmäisellä radalla tuntuikin nihkeältä, se oli tulostaulun mukaan painellut jotain 3,91 m/s vauhtia. Paljon ei siis enää puutu maagisesta 4 m/s rajasta (se on meidän tavoite). Minä tuijottelen näitä etenemisnopeuksia, koska ne ovat niitä jotka kertovat koiran vauhdin, eivät suoritusajat. Onhan Onnikin saanut radalta kaiken -14 sek ja + 4 sek väliltä ihan sen mukaan millaisen ihanneajan tuomari sinne lätkäisee. Onni siis meni todella hyvin, mutta rimat eivät taaskaan pysyneet ylhäällä. Joka radalta tuli yksi rima alas, mutta kolina kävi useammankin kohdalla. Eli se yksi nolla puuttuu vieläkin. Mistä olin kuitenkin tyytyväinen,niin kontakteista. Ja kenenkään radan nähneen ei tarvitse nyt kauhistella, että minusta siellä esitetyt kontaktit olivat jotenkin hyviä. a) Onnin kontaktiopettelu on pahasti kesken. tarkoitus on treenata jonkinlaiset juoksukontaktit. ja b) minä en kyykkinen niin pahasti kuin normaalisti. Maple Yard-leirillä Pete nimittäin kiinnitti tähän huomioita, eli menen kontaktit alastulolle varmistelemaan. Nyt kuitenkin päätin, että senkun hyppii kaikista kontakteista yli, mutta minä en mene sitä kädellä ohjaamaan. Kontaktit olivat siis ihan karmeat, mutta yhtään virhettä ei tullut, joten siitä on hyvä lähteä.

Onnin kanssa on ihana kisata. Kunnon agilitaajat varmaan pudistelevat tässä kohtaa päätään, mutta minä en vaihtaisi Onnia mihinkään. Ei yksinkertaisesti ole olemassa minulle parempaa koiraa. Koska minulla ei ole kovinkaan kunnianhimoisia tavoitteita voittaa MM-kultaa, pidän tärkeänä, että koiran kanssa tuntuu kivalta tehdä. Sekään ei kuitenkaan tarkoita välttämättä salamannopeutta, koiran ylitsevuotavaa paloa esteisiin ja huikeaa viettitasoa. Onni tekee agility ei enempää eikä vähempää innokkaasti kuin se tekee kaikkea muutakin minun kanssani. Onnin mielestä se ei ole niin justiinsa mitä tehdään, kunhan se tehdään yhdessä :) Ja nyt ei voi edes sanoa, että tämä johtuisi siitä, etten "tiedä paremmasta". Esimerkiksi Ziggy oli todella mahtava koira ja se rakasti agilityä yli kaiken. Ja vaikka sen kanssa tuli treenattua paljonkin, minulle se ei mahtunut edes samaan taulukkoon Onnin kanssa.

Näistä syistä siis turhautuminen puuttuvan nollan takia kohdistuu ihan minuun itseeni. Mitä minä teen väärin. Ensin oli yliaikanollat ja kun sitten vauhti korjaantui, ovat rimat tulleet alas. En edes jaksa laskea kuinka monta puhdasta rataa on takana lukuunottamatta sitä yhtä typerää rimaa. Yritin kotona kuvata Onnin rataa, mutta en löytänyt hyppytekniikasta muuta vikaa kuin sen, ettei se osaa koota itseään tarpeeksi kun alusta on kovempi. Kovemmalla alustalla ja sitä kautta suuremmalla vauhdilla, Onnin laukka on niin pitkää, ettei se tunnu mahtuvan esteille. Olen kyllä aina naureskellut, että se juoksee kuin vinttikoira. Voih, mitä kohtalon ivaa! Mutta hei, jotain positiivistä. Kisoista saatiin hyviä kuvia, kiitos Sari Vatasen. Onnista ei ollutkaan aikaisemmin näin mainioita kuvia. Tässä muutamia parhaimpia.

kuva: Sari Vatanen

Syksyllä on tulossa vielä marraskuussa Hu-Pu:n ja VarPsin kisat, joissa Onni tod.näköisesti starttaa. Tottakai olisi hauskaa saada se viimeinen nolla, mutta ei se loppujen lopuksi ole kovinkaan tärkeää. Ei se yksi nolla tee Onnista sen parempaa koiraa tai minusta sen parempaa ohjaajaa. Kisaako Onni sitten enää sen jälkeen ollenkaan? mene ja tiedä. Tarkoitus olisi lopettaa, mutta Onni on vielä nuori, että jos minä saan joskus hamassa tulevaisuudessa jonkun kisainnostuksen päälle, niin miksi ei. Mutta tällälailla puoli innokkaasti en viitsi lähteä enää. Minä kun en koe kisaamista mitenkään tärkeänä elämänlaadun mittarina.

Late pääsi kisaja seuraavana päivänä ACE:lle. Vitsi se muuten rakastaa Tiiaa :D Ja Late oli ihan mahtava. Se juoksi vain rallia hallissa lelu suussaan eikä antanut itseään kiinni sitten millään. Matemattiikkanero Late osaa selvästi laskea, milloin treenit lähestyvät loppuaan. Tällöin minimietäisyys minuun kyllä kasvaa roimasti vaikka minulla olisi mitä ihanaa houkuttimena. No ihan kivahan se on, että tykkää tehdä itsenäisesti ja silleen.... tavallaan... huokaus. Mikä parasta, tällä kertaa täysin kontrolloimaton kaahotus tallentui videolle. Jostain syystä kuitenkin uskon, ettei kyseessä ole julkaisukelpoista kuvamateriaalia :D Itselle tosin saan siitä varmasti paljon irti. Late se kyllä elää ihan pellossa. Mitä olen seurannut muiden ihmisten pentujen puuhailua viimeaikoina, suurin osa on tuon ikäisenä jo tehnyt vaikka mitä ja ovat muutenkin varsin mallikelpoisesti käyttäytyviä. Late on varsinainen luonnon lapsi, joka kerää metsästä kaiken syömäkelpoisen, innostuu ihmisistä ihan liikaa ja karkaa, jos siihen tulee mahdollisuus. Ei mitään ratoja tai oikeita treenejä. Mutta toisaalta ajatus olikin ottaa ihan varman päälle ja edetä kaikessa varovasti . Late saa kasvaa ihan ilman minkäänlaisia paineita tai vaatimuksia :) Selityksiä, selityksiä... Mutta toisaalta on niin ihanaa kun tyyppi lähes joka päivä ilahduttaa (tai raivostuttaa) minua älyvapailla tempauksillaan. Milloin on mitäkin tuhottu ja milloin se on ahtanut kaikki lelunsa häkkiin. Hauska sattumus tapahtui taas muutama päivä sitten, kun Late ensimmäistä kertaa pääsi sängylle. Kyseessä on siis poikkeuksellisen korkea sänky (muistaakseni 70 cm korkea). Voitte muuten kuvitella huonekaluliikkeen myyjän ilmeen, kun selitän, ettei standardipituiset jalat kelpaa, koska koiran pitää päästä nukkumaan sängyn alle! No joka tapauksessa, Late oli yrittänyt könytä sänkyyn joskus pienempänä, mutta kun ei ollut päässyt, asia oli vähän niin kuin unohtunut. Nyt kuitenkin jonkun painin seurauksena se vain loikkasi sängylle. Eihän siinä muuten mitään ihmeellistä ollut, mitä kun koira itse oli niin hämmentyneen näköinen. Hauskinta kuitenkin oli, kun Late ilmeisesti halusi testata oliko juttu pelkkää säkää vai pääseekö sängylle oikeasti. Se hyppy sänkyyn ja alas keskittyneen näköisenä useammankin kerran ennen kuin uskoi, että kyllä vai. Sänky on vallattu! Late istuikin todella ylpeänä sängyn reunalla ja tarkkaili pihan tapahtumia koko loppuillan. Kyllä minulla on sitten hassu pikkukoira :)

agilityeläkeläisten puuhat

2011-07-31T12:44:00.000-07:00

Tai eihän Onni mikään eläkeläinen ole. Korkeintaan vuorotteluvapaalla, ja samalla vähän kuulostellaan nappailisiko enää. Tosin heikolta näyttää. Agility on kiinnostanut viime aikoina yhä vähemmän ja vähemmän. Edes tieto siitä, että monet minun jälkeen aloittaneet ovat jo kauan sitten painelleet SM-kentillä, ei ole saanut aikaan niin suurta ryhdistäytymispiikkiä, että viitsisin vaivautua. Monet ovat sanoneet, että pitäisihän Onnin kanssa se viimeinen nolla käydä hakemassa, mutta miksi ihmeessä?! Se on vain yksi rata, eikä eroa mitenkään kahdesta ensimmäisestä nollaradasta. Eivätkä ne nollaradat ole sellaisia, jotka olisivat jääneet mieleen jotenkin aivan erityisen hienoina tai upeina. Kyllä lämpimimmät muistot ovat ihan muualla.

Leon kanssa olemme virallisesti kuitenkin eläköityneet. Tosin pikkusiskoni Venla haluaisi silloin tällöin kokeilla agilityä, ja Leo voisi niinä kertoina päästä mukaan. Vaikka hieman kirpaisi ajatus siitä, että minun ihanan ja ensimmäisen agilitykoiran agilitykisat on nyt kisattu, tiesin, että se oli hyvä päätös. Leo ei koskaan ole syttynyt lajiin eikä siksi kestä toistoja ja harjoituksia. Jos koiran suunta on koko ajan mieluummin kentältä pois, on aika lopettaa. Mitään muuta ei voi enää tehdä kuin katsoa peiliin. Yritin vaatia Leolta jotain sellaista, mikä ei ollut sille luontevaa tehdä ja mitä enemmän vaadin, sitä epämieluisammaksi asiat kävivät. Ei tule ikävä niitä iltoja hallissa, jossa kouluttajan tuskastuneiden silmien alla yritän saada koiran tekemään edes jotain. Ehei, tästä lähtien me tehdään Leon kanssa vain kivoja juttuja. Mutta agilityn jäätyä vähemmälle jouduin pian erään ongelman kanssa vastakkain. Nimittäin, mitä ovat ne kivat jutut. Maanantaina olin hektisessä kiireessä ehtinyt käymään kotona vain vaihtamassa koiraa niin, että Late tuli hakuharkoista ja Onni lähti agilityyn. Kun sitten vihdoin pääsin illalla kotiin, Leo kiipesi syliini sohvalle. "Joko sinä nyt ehdit olla minun kanssa?" Tajusin, että sekä Late ja Onni nauttivat suunnattomasti kahdenkeskeisistä treeneistä, mutta Leolla minun kanssa ei ollut muuta kuin toko. Eli se kiva juttu pitäisi keksiä äkkiä. Jopa kyselin, että mitä tuollaisen vanhemman koiran kanssa voisi alkaa harrastaa. Seuraavana päivänä menin töiden jälkeen metsään ja tallasin Leolle makkarajäljen. Leo oli tosi innoissaan kun hain sen mukaan ja kävelimme metsän reunaan. Vain muutaman kerran se vaati vähän näyttöä mitä pitäisi tehdä ja sen jälkeen se vain yksinkertaisesti ajoi jäljen luotisuoraan ja tarkasti. Se oli kuulkaas Leon elämän ihka ensimmäinen jälki. Vai ei vanha koira opi uusia temppuja?! Leo selvästi nautti uudesta tekemisestä, mutta uskon, että sille on myös tärkeää saada olla minun kanssa kaksistaan.

Torstaina pakkasin koko trion autoon ja suuntasimme jälkitreeneihin. Leo ja Onni saivat tehdä jäljet ja Late esineruudun. Leo teki tosi hienosti ja nyt mukana oli kaarrostakin. Tein sille myös erikseen lyhyen pätkän jossa oli yksi 90 asteen kulma. Onni ajoi noin 150 metrin jäljen. Olin jättänyt sukat kotiin ja jälki tehtiin nameilla, mutta harvakseltaan vain. Tuuli oli painanut jälkeä sen verran, että Onni poikkesi koko ajan oikealle, mutta hyvin se nousi aina takaisin ja jaksoi ajaa jäljen kuumasta säästä huolimatta. Huiput pojat! Ipana pääsi vielä esineruutuun. Se oli ihan tohkeissaan ja hihna kireällä kaahotti menemään. Selvästi se kuvitteli olevansa hakutreeneissä :P Esineet laitettiin ruutuun janaan ja Late sai kävellä sitä pitkin ja palkka tuli aina ilmaisusta. Late olisi vain halunnut kaahottaa menemään, mutta ilmaisi esineet silti ihan hyvin. Päästin sitten kersan juoksemaan siksi aikaa kun etsimme sinne jääneet esineet. Ja sepä löysi yhden niistä! :) Kerrassaan pätevä otus. Lopuksi päästin sen vielä leikkimään aussie-Kidan kanssa. Kida tuntui olevan Laten mielestä varsin sopivan kokoinen, koska yhtään se ei sitä ujostellut niin kuin tyttöjä yleensä (Late on hyvin oppinut, että tytöt ovat yleensä pahansisuisia ämmiä).

Viikonloppuna oli agimöllit ja Late pääsi mukaan katselemaan kisameininkiä ja aksailemaan. Pentu oli tosi kauniisti eikä ollenkaan jännittynyt hälinästä. Enemmänkin turhautunut, että muut saivat mennä ja hän joutui istumaan pienessä kopperossa. Harvinaisen epäreilua. Agilityä ei oltukaan pitkään aikaan tehty helteiden takia. Late teki kuitenkin tosi hienosti putkea ja hyppyjä. Jopa niin hieno mentiin, kuin takaakierto-hyppy, sitten hyppy oikealla ja siitä tiukka käännös takaisin ja putkeen, joka oli mutkalla :D Kyllä se aksaili hyvin. Tosin mokasin siinä sen verran, että annoin sille makkaran palkaksi ensimmäisellä kerralla kentälle tullessa. Late "Kuolen nälkään ihan just" ei kelpuuttanut sen jälkeen enää mitään muuta, vaan odotti silmät lasittuneina ja kuola valuen jokaisen suorituksen jälkeen, että se makkara. Ensi kerralla muista seuraavaa: ruokapalkaksi luoksetuloista ym. ainoastaan frolicia tai muroja.

Vaikka vielä hetki sitten pidin vielä agilityä parhaana kaikesta, pikkuhiljaa olen kallistumassa metsälajien puolelle. Late on tosi hieno hakutreeneissä ja sitä on kehuttu tosi paljon. Ihmiset ovat tosi mukavia ja tunnelma rentoa. Mikä siinä onkaan harrastaessa. Maalimiehenä makaillessa miettiikin aina, että miksi sitä pitääkään ehdoin tahdoin olla mukana kuuntelemassa sitä sontaa, joka nykyään valitettavasti tuntuu agilityyn liittyvän. Mutta sitten sitä menee treeneihin tai kouluttamaan ja muistaa taas ne kaikki hyvät puolet, joten eiköhän koirat pidä minut tavalla tai toisella agilityn parissa. Varsinkin jos Laten kanssa näyttäisi syntyvän jotain.

Siitä puheenollen... Ihan mieletöntä miten itse ei tajua kuinka nopeasti pennut kasvavat. Minustahan Late on ihan tasan samankokoinen kuin ennenkin, mutta sitten löysin videon Laten ensimmäiseltä viikolta ja pakko myöntää, että on se hieman kasvanut :)

Iiiih, miten pienet tassut sillä oli!!!! Ja Leolla on varmaan enkelin kärsivällisyys. Voitte nimittäin kertoa tuon härkkimisen sadalla ja pistää pennulle noin 10 kg painoa lisää, ja siinä on Late tänä päivänä.

Mamman poika

2011-07-28T14:23:00.000-07:00

Kun kasvis Tiina ilmoitti tulevansa käymään täällä susirajalla (tarkemmin ottaen nurmeksessa), päätettiin lähteä Laten kanssa katsastamaan mamma Pilkkua ja muita kavereita. Hellettä riitti, joten sain jälleen kiittää nerokasta ammattikuntaani ilmastoinnin keksimisestä, sillä muuten matka Joensuusta Nurmekseen olisi ollut mahdoton. Perille löydettiin helposti ja voi sitä Laten riemua kun se tunnisti Tiinan. Ja mamma!! Late meni aivan solmuun kun emo tuli sitä katsastamaan. Valitettavasti äitimuori ei ollut aivan yhtä vakuuttunut poikansa lähestymisyrityksistä ja tarjosi mieluummin hammasta. Pikku pentu oli aivan pettynyt, kun myöskään Molla ei ollut siitä innostunut eivätkä Vekki ja Winx huomaavinaankaan. Onneksi lapsilla oli menossa kuurupiilo pihapiirin navetan ympäristössä, joten Late liittyi heti remmiin. Sitä ei juuri huolettanut, että minä jäin ulos. Oli kuitenkin selvää, ettei Late voinut jättää tilannetta muiden koirien kanssa sikseen. Se oli onnistunut olemaan kaikkien kaveri vaikka väkisin, joten Molla joutui ensimmäisenä väsytystaktiikan kohteeksi. Molla yritti aina näpsäistä itsepäistä pentua vähän kauemmas, mutta Late ei ollut siitä moksiskaan, väisti ja heti yritti leikittää uudelleen. Olen vakuuttunut siitä, että Late leikkisi ennen pitkää vaikka karhujen kanssa :D

Kun olimme joitain tunteja olleet paikalla, päästettiin äiskä-Pilkku taas katsomaan Latea. Tällä kertaa niin, että muut olivat sisällä. Late ei ole koskaan käyttäynyt niin. Se alistui ihan täysin. Siihen se heitti mamman jalkoihin selällään ja antoi sen pyöritellä itseään. Selvää oli, että Late tiesi kyllä kuka oli kyseessä. Sen jälkeen kaikki oli taas hyvin ja leikki saattoi alkaa. Latella ei ole vielä kenenkään muun kanssa menneet leikit niin hyvin yksiin kuin Pilkun :)

Jännä tuo pennun muisti. Sen lisäksi, että se muisti äitinsä ja yritti jopa mennä mahan alle imemään :O, se muisti myös Mollan. Latella on aina ollut hirveä hinku kaikkien bordecollieiden luo ja se varmaan johtuu siitä, että se muistaa Mollan. Late ei edes yrittänyt leikkiä Vekin ja Winxin kanssa, koska eivät ne olleet pentuaikanakaan leikkineet, mutta Molla sen sijaan oli pehmitettävissä :) Harmi vain, että pennun hajun muuttuessa uuden kodin myötä vanhemmat koirat eivät tunnista niitä enää samoiksi.

Nurmeksessa vierähti koko ilta jutellen koirista ja yleensäkin kaikesta mahdollisesta. Tiinan mukaan Latesta oli kasvanut oikein reipas pentu ja ulkoisetkin raamit ovat toistaiseksi kunnossa. Hampaita oli vaihtunut, korvat olivat hyvässä asennossa ja luusto hyvä. Ihan samanlainen Pilkun kaltainen sähäkkä säntäilijä se ei ainakaan vielä ole, mutta toisaalta urokset ovat erillaisia. Mutta kun katseli niiden touhuja, miten Late liikkui ja kulki Pilkun kanssa, ei ollut epäilystäkään etteivät ne olleet äiti ja poika :)

Hauskaa hakua

2011-07-18T13:10:00.000-07:00

JEEEE! Ihan huippua ja mahtavaa! Latella oli ensimmäiset hakutreenit maanantaina. Olin siis ilmoittautunut alunperin käyttökoirien ryhmään, mutta näyttää nyt siltä, että porukka onkin popeko.... :) No, joka tapauksessa. Koska viimeisiä rokkaajia kaavittiin vielä maanantai treenikentältä pois, meillä ei ollut mahdollisuutta sen käyttöön, joten pääsin Laten kanssa treenailemaan huolettomasti. Jatkossa tulee olemaan omanlaisensa yhdistelykysymys maanantain agility- ja hakutreenit.

Olin siis päättänyt kokeilla Laten kanssa hakua, koska se tykkää irrota muidenkin ihmisten luokse ja on tarpeeksi motivointunut hommaan kuin hommaan. Ja Latehan hurmasi välittömästi kaikki olemalla vain oma itsensä :) Se kävi kaikkia moikkaamassa ylitsevuotavalla riemullaan, joten todettiin, ettei tämä kaveri mitään makkararinkiä tarvitse. Ensin Late pääsi tekemään niin sanotun näkölähdön. Se näki mihin suuntaan maalimies meni. Muuta ei tarvinnut kun huutaa "etsimään" ja pentu paineli metsään: "Jee, se on maassa! Jee, pääsen pussaamaaaaaaan!!!!!" Ei sitten minkäänlaista ongelmaa :) Seuraavaksi ruvettiin tekemään ihan oikeita juttuja. Maalimies meni metsään niin, ettei koira nähnyt sitä. Sitten lähetettiin Late keskilinjalta liinassa metsään ja alettiin tehdä hakuympyrää maalimiehen ympärille. Tarkoituksena on siis saada koiralle ilmavainu ympyrän sisältä. Vaikka keliolosuhteet olivat vähemmän otolliset (ei tuulta, ainostaan pientä pyörittävää virettä) Late ottikin muutaman kerran vainun. Kahdella ensimmäisellä kerralla se ei vain vielä osannut yhdistää sitä mihinkään toimintoon. Selvästi haisi, mutta mitä sille pitäisi tehdä? Ukko löydettiin kuitenkin hyvin, kun ympyrä pieneni sen verran, että Late bongasi piiloutujan maasta. Ja sitten oli ihan superihanaa. Syötiin makkaraa ja leikittiin :) Mutta kolmannella kerralla Late oli niin huippu, että sai kokeneemmat konkaritkin ihastelemaan. Vaikka ilma käytännössä seisoi, Late sai vainun kun hakuympyrästä oltiin palaamassa takaisinpäin. Kuono nousi ylös, yksi nuuskaisu ja sitten painuttiin jo risukon läpi maalimiehelle. Ei minkäälaista näköhavaintoa ennen sitä :D Ja kyllä se oli ylpeä itsestään. Se mennä tepsutti hanta pystyssä joukon ensimmäisenä: "Näittekö, se olin minä!" Yritti vielä karata metsään takaisin :)

Late sai tosi paljon kehuja reippaudestaan ja rohkeudestaan. Se vaan mennä touhotti tekemään kaikkea mitä ehdotettiin. Monta kertaa kuulin takanani kulkevan ohjaajan sanovan toiselle: "Tosi hienosti tekee, katso tuotakin. Näitkö miten ottaa taas vainua? Tosi hyvä asenne!" Pikku-Latea ei ole ennen suitsutettu niin. Ja varsin hyvältä se tuntuu kuulla sellaisilta ihmisiltä, joiden arvostus on koirien suhteen jossain muualla kun sohvakoristeissa ;) Mutta hauskaa se oli minullakin. En ollut pysyä housuissani, niin innoissani olin Laten hienosta suorituksesta. Kaiken uuden oppiminen on tosi hauskaa. Kyselin paljon kaikkea ja pääsin itsekin olemaan maalimiehenä. Porukka oli tosi kivaa ja vastaili kaikkeen ystävällisesti vaikka kysymykset olivatkin vähän hölmöjä :) Kyllä tästä meille vielä uusi harrastus urkenee. Treenejä olisi tarjolla kolme kertaa viikossa. Ihan kuin niitä vanhoja ei olisi tarpeeksi... ;)

Niistä puheenollen.... Koska olin täysin pilvilinnoissa vieläkin Laten suoritusten jälkeen, päätin tehdä Onnille jälkeä liemisukalla. Jäljestä tuli aika lyhyt ja huono (koska takametsä olikin alun jälkee pelkkää ryteikköä), mutta tarkoitus olikin kokeilla lähtisikö Onni ajamaan yleensä tällaista jälkeä. Kyllä se ajoi! Paineli sellaista vauhtia, etten ollut nähnyt moista. Palkan jälkeenkin vain tohkeissaan haki jälkeä, yritti lähteä takajäljelle ja paineli menemään niin, että ryteikkö vain paukkui :) Parhautta! Tämä siis käyttöön pitkillä jäljilläkin. Tosin pitää alkaa vähän miettimään mihin kaikkeen sitä oikeasti aikaansa laittaa. Late tarvitsee ensi syksynä oman agilityryhmän eli aksaan kaksi iltaa. myös jatkiksen treenaaminen vie yhden aamupäivän. jälki yhden illan ja jos vaikka kahteen hakutreeniin ehtisi viikossa. Hei, minullahan jää silloin kokeet ja kisat poisluettuna kaksi iltaa viikossa ilman koiramenoja :) Se on ihan kiva, koska uskokaa tai älkää minulla on myös koirattomia kavereita.

Minä olen ollut niin kauhean innoissani taas viime aikoina jäljestä ja hausta, että mihinköhän ne muut ovat jääneet? Onko minusta tulossa salakavalasti PK-ihminen?! Hmmm, se jää nähtäväksi....njääh, kyllä aksa edelleen voittaa kaikki :)

Colliet Ghostbusterseina

2011-07-15T12:15:00.000-07:00

Nyt loppui se lomailu. Maanantaina oli paluu karuun arkeen ja siitä kiitokseksi päälle vielä migreeni. Vaikka oli koko viikon ajan luvattu, että nyt se helle loppuu niin mitä vielä. Ensimmäinen työpäivä meni hikoillessa kuin pieni possu. Migreeni ja helle eivät todellakaan sovi yhteen koska niistä tulee ihan hirveän kiukkuiseksi. Kun vielä sen takia ei voinut lähteä Laten ensimmäisiin haku treeneihin, olin todellakin niin kuin lontoon kielellä sanotaan pissed off! Ei siis paras mahdollinen hetki rynnätä agilitytreeneihin, mutta niin vain tein ja jälkeenpäin ajateltuna olisi kannattanut jättää menemättä.

Onni pääsi suoriutumaan ensimmäisenä. Hep, lyhyt pätkä, hyvä mieli ja kiitos hei! Hiostavaan ilmaan nähden Onni teki oikein reippaasti siitä palkaksi hetki mainiolla narulla taistelua. Seuraavalle radalla päätin ottaa Leon. Oh why god, why i did it?! Leolla oli turkkinsa enkä minä ollut muistanut migreenilääkehuuruissa ottaa viilennysloimea mukaan. Kertoo taas jotain Leon agilitystä, että helteestä huolimatta se teki tokoa ihan älyttömän kivasti, mutta esteet eivät kiinnostaneet yhtään. Yritin tehdä kepeillä irtoamista taakse, jolloin aina niin varma keppikoirani ilmoitti varsin selvin sanoin ja elein ”meitsille riittää, morjens!” Yritin palkkausta suoraan keppien päästä, mutta noup. Kaveri oli päättänyt heittää siltä päivältä hanskat tiskiin kerta kaikkiaan. Pienen kovistelun jälkeen rata saatiin hyvällä mielellä läpi. Ei todellakaan jääty keppejä sen enempää hinkkaamaan, kunhan pääsin palkkaamaan. Tokossa otettiin seuraamisen kestoa. Seurautin Leoa ”kisamaisesti” ilman kehumisia tai muita apuja noin ALO-kaavion verran ja palkka autolta. Se meni tosi kivasti vaikka Leon kontakti vähän sahasikin ja paikkakin olisi saanut olla tiiviimpi, mutta vauhti oli hyvä eikä jätättänyt yhtään. Super-Leo. Late, joka oli riehunut ja kiskonut hihnassa koko edellisen koiran (eli Ruutin) radan ajan ja yrittänyt kaikki mahdolliset hämäyskonstit päästäkseen karkaamaan radalle ampui ensimmäisenä putkeen kentän toiselta laidalta kun laskin sen irti. Laten irtoaminen – check. Putkirallia juostiin useampi kerta ja siirryttiin sitten varsinaiseen harjoitukseen eli kiinni tulemiseen. Kaksi hyppyä välissä, Virpi piti kiinni ja sitten hetsattiin oikein kunnolla. Minulla oli narupallo, johon Late syöksyi vähintään valonnopeudella. Muutama suoritus ja sitten koira autoon… tai niin minä suunnittelin. Älkää kuvitelkokaan, että Late antaisi niin helposti itsensä kiinni. Ensin käytiin vielä juoksemassa putkirallia, sitten moikkaamassa Saria ja Kirsiä, sitten juostiin taas vähän karkuun. Vasta kun itse kirmasin narupallon kanssa puoleen väliin kenttää karkuun, sain penskan kiinni. Juu, hullu se on. Se varmaan juoksisi itsensä tajuttomaksi. Treenien jälkeen käytiin Sarin kanssa uittamassa koiria. Late tykkäsi tosi paljon mitteli Rudolfista. Leo, Ruu, Rasmus ja Late iuttivat koipiaan ja vähän mahakarvojaan, mutta Onni pysytteli kuivalla maalla ja mieluummin tuhahteli veneilijöille.

Seuraavana päivänä Late sai viettää taas pennun elämää. Leikittiin raadolla ja pallolla. Yritän pitää Laten varsinaiset treenit aika vähässä ja kaikki mennään leikin varjolla. Pennun pitää kuitenkin saada olla pentu. Yksi tosi hyvä onkin ollut se, että heitän raatolelun vasemmalle olkapäälle. Late oppikin ihan muutamalla kerralla, että jos se housunlahkeessa roikkumisen sijaan kulkee tiiviisti vasemman jalan vieressä ja pitää katseen tiukasti korkeuksiin (eli siihen olkapäässä roikkuvaan leluun) sieltä se tulee. Tämänkin se keksi ihan itse tarjota ja siitä lähtien olen vain muistanut vahvistaa ja palkata, jos se tarjoaa oikeanlaista seuraamista. Late keksii itse tosi paljon kaikkea jännää. Yleensä vielä sellaista, josta sitä ei voi hirveästi torua, koska onhan se ollut niin taitava keksiessään sen. Late tykkää hurjasti noutokapuloista. Metallikapulaa on tosi kiva heitellä metallihäkkiä vasten, koska siitä tulee niiiin hurjan hauska ääni, että Leo ja Onni säikähtävät. Ja eräänä iltana ihmettelin mitä se rouskutteli ja löysin sen silppuamasta Leon noutokapulaa. Sillä ei periaatteessa pitänyt olla mahdollisuutta päästä kapulaan käsiksi, mutta näin vain kävi. Olen joutunut virittelemään jo aidan hellan eteen, ettei se pääsisi laittamaan levyjä päälle. Se nimittäin on viittä vaille kykenevä kiipeämään tiskipöydälle. Onneksi Laten seurana on pakkoneurooseista kärsivä omistaja, joka tarkistaa aina kaikki sähkölaitteet, jääkaapit, uunit jne ennen kuin pystyy lähtemään töihin, koska pelkää hysteerisesti, että tulipalo syttyy silloin kun koirat ovat yksin kotona.

Koska elämä on pitkälti koirien kanssa nykyään Late sitä ja Late tätä, pitää muistaa ottaa ihan keskeistä aikaa Onnin ja Leon kanssa. Keskiviikkona mentiin kolmestaan pyörälenkille. Olipa ihana polkea metsäteitä iltahämärässä. Leo ja Onni saivat hölkätä vapaana ja ihan niiden tahtiin mentiin. Kuuman kesän takia ei olla taaskaan päästy tekemään kunnon lenkkiä, joten täytyy edetä varovasti. Mutta sitten tapahtui jotain kummallista… Leo alkoi ensin käyttäytyä niin kuin näkisi jonkun metsässä. Se nosti hännän pystyyn ja hypähteli muutaman kerran. Hetken tuijotuksen jälkeen se rauhoittui ja jatkoi matkaa. Käännyimme toiselle tielle ja jatkoimme matkaa, kun tuli seuraava risteys, tajusin, ettei Leo hölkännyt pyörän vieressä vaan se oli jäänyt taas tuijottelemaan metsään samaan suuntaan kuin edellisellä kerralla. Huikkasin sitä seuraamaan ja matka jatkui. Kun sitten saavuimme eräälle nuotiopaikalle, josta pääsisi ajamaan lentokentän reunaa pitkin tielle, Leo jäi taas tuijottelemaan samaan suuntaan kuin aikaisemminkin (eli jos kartalla katsottaisiin, se katsoi aina kohti samaa paikkaa metsässä). Mietin, että oliko metsässä joku vai haistoiko Leo jonkun eläimen. Onni ei ollut ollenkaan kiinnostunut. Päätin laskeutua pyörän selästä ja jäädä vähäksi aikaa katsomaan mitä Leo puuhaisi. Ei se puuhannut mitään. Se vain tuijotti rauhallisen näköisenä häntä alhaalla eikä ollut ollenkaan levottoman näköinen tai haistellut ilmaa. Hyvin seesteinen, mutta silti valppaana. Ihan kuin se olisi odottanut jota kuta tulevaksi esiin metsästä. Samalla hetkellä tunsin kaikkien niskakarvojen nousevan selässä pystyyn. Se oli ihan typerä reaktio, koska minä en varsinaisesti usko mihinkään yliluonnolliseen. Mutta kuvitelkaa tilanne, missä olette hämyisässä ja kuolemanhiljaisessa metsässä, jossa ei suurella todennäköisyydellä pitäisi olla ketään. Mitään ei kuulu ja selvästi koira joko näkee tai aistii jotakin. Siinä kulkee alkaa mielikuvitus laukkaamaan hyvin helposti, jos vain antaa siihen mahdollisuuden. Pystyn normaalisti pelkäämättä kulkemaan öisin metsissä koirien kanssa enkä pidä itseäni mitenkään hermoheikkona, mutta Leon käytöksessä oli jotain todella aavemaista. Tosi vaikea selittää, mutta kun oman koiran tuntee ja tietää mitä sen normaalikäytös on niin… Kyseisellä alueella ei asu ketään ja vain silloin tällöin siellä näkee niitä koiranulkoiluttajia tai ratsastajia, jotka ovat viitsineet kävellä sinne asti polvijärven tien varresta. Kutsuin Leoa ja se kääntyi heti mukaan ja lähti hölköttämään kotiin päin (mitä se ei olisi tehnyt noin helposti, jos se olisi haistanut toisen koiran). Koko kotimatkan se kääntyi aina välillä vilkaisemaan taaksepäin. Seuraavana päivänä Leo oli vähän apaattisen oloinen. Se söi normaalisti, mutta oli jotenkin surullisen oloinen eikä halunnut osallistua Laten ja Onnin painiin, niin kuin nykyään on tapana. Seurailin sitä tosi pitkään, että mistä se mahtoi olla kipeä. Mutta seuraavana päivänä se oli jo normaali oma itsensä. Mystistä…. varsinkin kun on varustettu niin vilkkaalla mielikuvituksella kuin minä ;)

Seuraavana aamu työpaikalla avasin erään iltapäivälehden nettisivut ja etusivu julisti, että linkistä pääsi katsomaan kymmenen pelottavinta kummituskuvaa, jaiks! Sattuipa sopivasti juuri kun vanhin koirani oli päättänyt ruveta näkemään pieni vihreitä miehiä metsälenkillä :)

MOLSKIS

2011-07-12T12:36:00.000-07:00

Kesäloman viimeiset päivät olivat viikonloppuna käsillä ja helle oli aivan mieletön. Tuli kiire tehdä kaikki ne kesäloma jutut eli maata vielä hetki kirjan (englannin kielioppi ja ympäristösanastoa) kanssa nurmikolla, tiirailla moottoripyöriä ja käydä ottamassa aurinkoa rannalla. Okei, tuo auringonotto-osuus jää minulta joka kesä aika vähiin. Olen luonnostani vain astetta albiinoa tummempi ja muutun ruskettuessa lähinnä kellertäväksi. Sitä paitsi minusta on perin huvittavaa katsella hietikolle rantautuneita valkeita möhkäleitä (harva meistä suomalaisista kun luonnostaa omaa terveen rusketuksen) tai päinvastaisesti koko talven solariumia ahkerasti kuluttaneet yliruskettuneet naisihmisiä, jotka kuvittelevat ruskean, käristetyn nahkan ja sen kanssa pahasti riitelevän platinanvaalean tukan olevan jotenkin tavoittelemisen arvoista. En siis anna muiden hupailla samasta asiasta omalla kustannuksella. Rakastan kuitenkin uimista Kuoringan ylikuormitetulla rannalla, koska vesi on ihan mielettömän kirkasta ja juuri tehty vain lilluskeluun, joten suuntasin sinne itse lauantaina.

Illalla oli poikien vuoro. Nappasin kaikki kolme kaveria hihnaan ja lähdimme kaupunkiin honkaniemen (?, tunnen paikan vain nimellä matoska) biitsille. Tässä kohtaa täytyy tunnustaa, että hihnakävelyn opettamisen suhteen olen ollut ihan järkyttävän laiska. Onneksi tuli asuttua Leon ja Onnin kanssa aikoinaan keskustassa yksiössä, joten hieman hihnakäyttäytymistä on täytynyt joskus opetella. Mutta koska Leon ego ei mahtuisi edes Teksasiin, vieraiden urosten ohi on talutettava tiukasti käskyn alla. Onni komppaa tietenkin vieressä ja jos jompikumpi pääsee rähähtämään, niin hulina on valmis. Kolmen uroksen kanssa tulen olemaan niin pulassa, jos en alusta asti pidä huolta, että vastaantulijoille ei sitten sanottu yhtään mitään. Eli Leolta ja Onnilta on tässä vaiheessa otettava viimeistään luulot pois ja pidettävä huolta, ettei Late pääsee mukaan samaan rähinäporukkaan. Lenkki meni kuitenkin tosi hyvin. Harmi vaan, että kaupunkimetsissä pitää olla ihan eri tavalla valppaana pikkuriiviön suhteen. Kun ei aina tiedä mitä paskaa koiranvihaajat sinne kylvävätkään ja Latehan syö kaiken mahdollisen.

Latesta oli oikein kiva läpsytellä menemään rannalla. Ihan uimaan asti se ei uskaltautunut enkä minä päässyt oikein kahlaamaankaan, mutta ei se meitä haitannut. Oli kuitenkin Laten ensimmäinen kerta rannalla. Leo ja Onni eivät juurikaan ui ja Leokin vain minun tai siskoni perässä. Onni kävi riekkumassa samaisella rannalla pentuna myöskin ja piti silloin kovasti siitä, mutta ei sitten aikuisena enää innostunut uimisesta. En tiedä missä vika, koska mitään pahaa ei Onnille ole koskaan veden kanssa sattunut. Ehkä turkki vain alkoi painaa märkänä liikaa. Late sen sijaan viiletti täyttä vauhtia rantaa pitkin ja kävi tekemässä vedessä hassuja kettuhyppyjä, mutta aina kun Leo suvaitsi astella arvokkaasti viilentämään mahaansa Late seurasi rauhallisena perässä eikä yrittänytkään räiskiä Leon päälle.

Seuraavana päivänä minulla oli hommia vaikka kuinka tehtävälistallani. Viimeinen lomapäivä ja pitäisi pistää kaikki ojennukseen. Ja mitä vielä! Aloin askarrella viilennysloimia Leolle ja Onnille. Mallina oli back on track-takit ja kuuden tunnin askartelun jälkeen oikein hienot kylpytakit olivat viittä vaille valmiit. Puuttuu enää reunanauha, kunnon kiinnitysklipsi ja jalkaremmit. Kun kello tuli seitsemän ja kaikki tiskit olivat edelleen tiskaamatta, päätin lähteä kontiolahteen. Olin saanut Ninkan blogista vinkin koirien kannalta hyvästä rannasta, joten lähdimme sitten etsiskelemään mistä sellainen löytyisi. Aikamme harhailtua oli pakko ottaa puhelu ja kysyä mistä se oikein löytyisikään. Ja ihan väärällä puolella kontiolahtea totta kai. Tai ihan hyvällä puolella, koska kotoa ei olekaan sinne kovin pitkä matka, mutta sillä hetkellä oltiin ihan väärässä päässä. Koska oli myöhä ja sekä kaverini ja koirat pitäisi päästää uimaan, ajoimme Kontiolahden satamaan ja kävimme uimassa siellä. Oikein mukavaa oli sielläkin. Late läpsytteli menemään mahaansa myöten ja melkein jo kävi uimassa, mutta ei vielä uskaltautunut ottamaan ratkaisevaa liikettä. Huippurannalle ehtii joku toinen kerta.

Ennen viikonloppua kerittiin onneksi vähän treenaillakin. Onni kävi tekemässä helteisestä säästä huolimatta jälkeä. Ollaan todellakin nyt panostettu siihen, että jälkityöskentely olisi tarkkaa ja nenä pysyisi maassa, mutta taas jäljen ensimmäinen puolisko meni siihen, että koira oli välillä jäljellä ja välillä ilmalla ja vasta sitten se jaksoi keskittyä. Mutta kyllä se hyvin jäljestää sitten kun se alkaa tekemään. Pitää nyt alkaa kokeilemaan kikkakolmosia ja hajustaa jälki muuten kuin makupaloilla. Lihaliemisukka olisi kuulemma todella hyvä. Eli sukat liotetaan lihaliemessä, vedetään sitten kumppareiden päälle ja talsitaan jälki niin. Ruokapalkkaus tulee vasta jäljen lopussa. Tämä olisi muutenkin hyvä näin koska Onnilla on mystinen tapa puoltaa oikealle. Aina kun se tulee makupalan kohdalle, se kääntyy oikealle kun tarkistaakseen, että ”jep, jälki EI mene tuonne”. Janan Onni otti oikein hienosti vaikka ottikin muutaman askeleen takajäljelle ennen kuin lähti menemään oikeaan suuntaan. Hienosti se osaa yleensä itse selvittää nuo tilanteet, joka on täysin epäonnimaista käytöstä.

Täytyy kyllä sanoa, että kolmen koiran haasteet ovat ylittäneet minut rutkasti. Sanonta ”kyllähän kolme menee siinä missä kaksikin” ei saa minun kannatusta. Kaksi kättä ja kaksi koiraa menee ihan ok, mutta kolmas koira sotkee aina pakan. Kun Onni oli pentu, oli todella helppoa vahtia poikia niiden irti ollessa. Nyt pitäisi pään pyöriä kun pöllöllä, että pysyy perässä missä kukin oli. Kriisitilanteissa sai helposti napattua kummankin koiran pannasta kiinni, mutta mites nyt kun on kolmas, varsinkin kun se kolmas laukkaa intona kaikkien vastaantulijoiden jalkoihin, olivatpa ne koirista pitäviä tai ei. Toistaiseksi en siis ole uskaltanut pitää koko porukkaa yhtä aikaa irti kaupunkimetsiköissä jossa toisiin koiriin törmääminen on todennäköisempää kuin siellä jumalan selän takana missä asun. Ja näin pitää tehdä niin kauan kunnes pystyn luottamaan Laten luoksetuloon. Koska minun ja Leon johtajuussuhde ei ole koskaan ollut mitenkään kiveenkirjoitettu (ensimmäisen koiran kiroja), olen huomannut, että se on jälleen alkanut testailemaan minua. Kun suurin energia ja huomio on Latessa, kuinka paljon mahdan antaa sille periksi. Olen yrittänyt pitää kiinni niistä asioista joissa olen vaatinut Leolta ja Onnilta tiettyä käyttäytymistä kuten nyt vaikka luoksetulossa lenkillä. Kutsun Leon ja sitten Late äkkääkin jonkun jutun ja minun pitää rientää sen perään. Leo jää vähän hiimailemaan, josko unohtaisin sen koko äskeisen käskyn. Vaadinko sitä oikeasti? En usko, että olen ihan tolkuttoman pahasti mokaillut tässä kohtaa ja pitänyt melko hyvin pääni, että aikuisten koirien on käyttäydyttävä aikuisten koirien mukaisesti, mutta tiedän myös sössineeni muutamia kertoja. Antanut Leon vetää, koska sen hihna on samassa kädessä Laten hihnan kanssa tai unohtanut, että käskin Leon tulla luokse. Kolmen koiran ja varsinkin urosten kanssa myös on oltava ihan eri tavalla johdonmukainen sen suhteen kuka onkaan kenen yläpuolella. Leo ja Onni olivat vain Leo ja Onni, mutta jos haluan pitää porukalla hyvät välit, minun pitää olla myös tässä asiassa selkeä. Ja haasteeksi voisi myös sanoa sen, ettei näitä ajankäyttöongelmia todellakaan ole, koska kaikille pitäisi järjestää sopivasti puuhaa. Huh!

Viimeinen lomapäivä loppui ihan liian äkkiä. Illalla nähtiin vielä kesän ensimmäinen luikertelija. En nähnyt tarkasti mikä oli kaverin laji, mutta kovin pikkuruinen luikero se oli. Koirat eivät onneksi kiinnittäneet siihen mitään huomiota kun se luikersi karkuun aluskasvillisuuden joukkoon. Minä pidän kyllä käärmeistä. Ne ovat aika sööttejä silloin kun ne ovat terraariossa tai kun ne eivät ole myrkyllisiä. Koiranomistajana minun täytyy valitettavasti kertoa, että jos pitää valita annanko sen purra koiraani vai julmasti teurastan käärmeparan kenkäni alle, niin sori käärmeet. Olette ihan hauskoja otuksia, but first things first.

Laten oppitunti numero 265: Tytöt määrää

2011-07-07T07:02:00.000-07:00

Onneksi on loma, koska muuten tällainen päiväohjelma ei olisi edes mahdollista. Maanantaina vein Laten leikkimään australianpaimenkoira Viirun kanssa. Ikinä ei ole ollut niin helppoa pennun väsytyshetkeä. Istuimme Sadun kanssa aurinkoisella pihalla, joimme kahvia jäätelön kera ja vain katsoimme kun kersat juoksivat itsensä puhki. Voi miten niillä olikaan hauskaa. Viiru oli totta kai leikissä pomo nartun oikeudella ja huimalla kahden kuukauden ikäerolla ja aluksi Late saikin olla se joka oli aina alimmaisena. Eipä kuitenkaan mennyt kauan kun lasten leikki muuttui jo tasaisemmaksi ja huippuhetket koettiin kyllä kun pihasta löytyi lätäkkö. Vai tiedättekö muka, mikä olisikaan mahtavampaa kuin ottaa mahaluisua lätäköstä. Vaikka ikäeroa ei ole paljon, Viiru näytti jo paljon aikuisemmalta. Laten karva oli vielä pennunpörröinen ja mittasuhteen ihan mielettömän hassut. Laten kuono oli varmaan kolminkertainen verrattuna Viirun nykerönenään. Kyllä kaksi kuukautta on sitten paljon pienen koiran elämässä. Ja käytöskin on varsin aikuista. Vähän samaan tapaan Viiru ylenkatsoi Latea kun ekaluokkalainen katsoo tarhaikäistä :D Tässä muutamia otoksia hurjimuksista. Sirkulle kiitos kuvista.

Tähän vaiheeseen täytyy varmaan kertoa, että Viiru on juuri se koira mitä minulle tarjottiin ennen Latea. Viiruhan oli pentuna kaiken kaikkiaan ihastuttava otus ja oli sydäntä särkevää kun sitä ei voinut ottaa. Mutta kun koskaan ei tullut sataprosenttista oloa siitä, että ”Tuon minä haluan!”. Aina oli vain, että ”Se on niin ihana ja ottaisin sen, jos…”. Ystäväni sanoikin viisaasti, että jos en pysty jämäkästi sanomaan ”Otan sen!”, sitä ei vain ole tarkoitettu minulle. Muistan, kun silloin tein yökaudet listoja collien ja aussien hyvistä ja huonoista puolista, luin aussien omistajien blogeja, katsoin videoita. Vaikka järki sanoi, että agilitykoiraksi kannattaa valita joku muu rotu, jos haluaa pärjätä, sydän ei suostunut päästämään colliesta irti. Ei vaikka nenän edessä olisi ollut varma pentu ja vielä narttu, jonka niin kovasti halusin. Pilkku oli tuohon aikaan vasta astutettu eikä ollut kirkossa kuulutettu tulisiko niitä pentuja ollenkaan, saati narttua. Viiru oli valloittava pieni koira ja aluksi en pystynyt edes näkemään sitä kun se tuli Koukeille. Aika kuitenkin parantaa ja on tosi ihanaa, että Latella on nyt paljon pentukavereita. Silti huomaan, että olen suhtautunut Viiruun aika varauksella myöhemminkin. Ehkä pelkään, että tunnen hippusen katumusta, jos jään sitä liian pitkäksi aikaa rapsuttelemaan. Pelko kuitenkin on osoittautunut turhaksi ja on mukavaa saada seurata Viirunkin kehitystä lähietäisyydeltä. :)

Kun Late oli saanut imettyä kaiken ruohon ja kuraveden turkkiinsa Koukien pihalta oli aika lähteä edustavana kaupunkikävelylle. Taktiikka oli siis tämä. Ensin väsytetään pentu ja sitten se viedään kaupungille, jolloin toivottavasti tulos on se, ettei se yritä kirmata ihan kaiken liikkuvan perään ja jaksaa keskittyä makkaran syöntiin. Taktiikka toimi oikein hienosti ja leikistä nälkäinen pentu seurasi makkaraa kiinteästi myös kapeissa ohituskohdissa. Reitti kulki joen rantaa pitkin itäsillan alle, sieltä kaupungin talon takaa torille ja kävelykatua pitkin takaisin rantaan. Late oli kerrassaan hienosti. Pelottavasti kumisevan itäsillan alle jäätiin hetkeksi syömään nakkia ja liikennevaloissa istuttiin kauniisti odottamassa. Tosin hienon käytöksen vastapainoksi yritettiin salakavalasti hyökätä tervehtimään muutamaa kiinnostavaa ihmistä. Jostain syystä juuri nämä kiinnostavat ihmiset olivat sen näköisiä, etteivät olisi halunneet kuraista pientä koiraa jakkupuvun lahkeeseen roikkumaan.

kuva: Sirkku Kouki

Late edustuskelposena

Koska Late oli saanut pitää täyden päivän, jätin sen Leon kanssa kotiin ja otin ainoastaan Onnin agilitytreeneihin. Voi sitä onnea, kun Onni tajusi saavansa viettää kokonaisen treenin ihan mamman kanssa kaksistaan. Aiheena oli SM-kisojen finaalirata. Joka a) ei tietenkään mahtunut meidän hienolle kentälle ja b) jonka minä pykkäsin kasaan sen mukaan miten olin katsonut sitä videolta. Tässä päivän seuraava opetus: piirretään radat aina paperille, ettei tarvitse käydä putkea siirtämässä eri paikkaan kuutta kertaa. Juu, ei olleet ratamestarin hommat minun parhaita suorituksia muutenkaan. Rata meni ihan kivasti. Niistosokkari onnistui hienosti. A:lta sivuttaisirtoaminen vaati targetin, mutta eipä sitä ole ikinä harjoiteltukaan kunnolla. Kepeille lähetys ja irtoaminen sivuttaissuunnassa ja eteen ovat Onnin pravuureja. Sen sijaan minun jättäytyminen taakse aiheutti ongelmia. Onni kyllä periaatteessa lähti kiertämään viimeistä keppiä, mutta se jäi kesken. Harjoittelun puutetta siis tässäkin. Pakkovalssi toimi loistavasti, sai koiraan vauhtia ja siihen nähden pienen käännöksen. Sitten treenattiin vielä hirttoa joka on uusin suosikkini.

Agility on kyllä loistava laji. Noin niin kuin lajina. Tapoja tehdä, ohjata ja opettaa on kymmeniä! Silloin kivikaudella kun aloitin Leon kanssa, kun ei oltu vielä kuultukaan kujakepeistä ja kontaktilaatikoista, mentiin ihan old school-tyyliin, ohjaamalla koiraa kädestä pitäen. Nyt voin Laten kanssa valita ihan minkä tyylin haluan. kontaktin opetuksessa on laatikkoa (käytetään kuulemma Joassa), kehikkoa (ACE), porttia (juoksukontakteille siis) ja toiset vannovat edelleen targetin käyttöön (muuankin SM-finalisti). Ja kepeissä saa valita erilaisista vaihtoehdoista ja apuvälineistä ihan mieleisensä. Ja harvoin mikään näistä on väärä tapa opettaa. Tietenkin monet huiput vannovat omien tyyliensä olevan niitä ainoita oikeita, mutta tosiasiassa miltei kaikilla voidaan saada onnistunut tulos. Olenhan minäkin keksinyt oman ohjauskuvion. Sen yhdistää pakkovalssin ja persjätön ja on nimeltään veeratus :D On muuten nopea ja tehokas. SM-finaaliratoja katsellessa huomasi, että paljon on vielä sellaisia tyyppejä, jotka antavat piut paut uusille trendiohjauskuviolle ja ohjaavat kaavalla valssi ja takaaleikkaus. Ja hyvin ollaan SM-finaaleissa. Juttelinkin Sadun kanssa, että on itse asiassa paljon sellaisia, jotka eivät juuri välitä uusista opetus- ja ohjausmetodeista, vaan uudet koirat opetetaan samalla tavalla esteisiin kuin se ensimmäinen viisitoista vuotta sitten. Toki niin kuin kaikessa, agilityssä uudistuminen ja tiedon päivittäminen on hyväksi, mutta eivät ne kaikki vanhat tyylit aivan metsästä olleet. Esimerkiksi Leo ja Onni on opetettu kepeille kädestä, mutta siitä huolimatta niiden kepit ovat varmat ja ne pystyvät tekemään ne itsenäisesti. Latelle sen sijaan olen tilannut kujakepit. Vaikka tiedän varsin hyvin, että ne eivät ole mikään oikotie onneen. Kujat vaativat paljon toistoa ja treeniä, mutta siksi onkin hyvä hommata ne omaan pihaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut opettaa verkoilla, jotka Poksille vihdoin on saatu hommattua. Kontaktien kanssa olen joutunut pähkäilemään paljon enemmän. Juoksu vai 2on2off? Vielä en ole osannut päättää kummalla tavalla sitten mennään, mutta tässäkin kohtaa piileen taas yksi agilityn hienouksista: Aina voi opettaa uudelleen! Juu, ja nyt kaikkien kunnon koiraihmisten karvat nousevat pystyyn, että miksi opettaa usean kerran paskasti, kun voisi opettaa kerralla kunnolla. Mutta minulle on ainakin käynyt niin, että vuosien varrella eri koulutuksissa matkaan tarttuu aina uusia ideoita jotka heitetään lisäksi koulutussoppaan tai korvataan paremmalla idealla jokin vanha tapa. Harvoin pistän koko koulutus- tai ohjaamistapaani uusiksi kenenkään takia, vaan napsin ns. parhaat ideat päältä. Eräskin kouluttaja kerran sanoi viisaasti, että tämä on minun tapani ja sinä itse päätät mitä ja miten sinä haluat näitä neuvoja hyödyntää. Hirveimmät ovat taas olleet ne, jotka tulevat selittämään, että tämä se on paras tyyli ja näillä minä olen kouluttanut viisi bordercollieta valioksi. Juu, hieno homma, mutta kertoisitko miten minä näillä opeilla pääsen edistymään hitaalla käyvän collieni kanssa. Mutta siinäkin piilee tämän lajin rikkaus, välillä ihan vi****aa, koska koulutus meni omalta osalta ihan hukkaan, kouluttaja oli inhottava ja itseään täynnä oleva persreikä eikä opettanut mitään uutta (sehän se muuten aina ottaakin päähän, kun kouluttaja on huono, koska itsehän ei koskaan ole… ). Ja välillä saattaa leijua monta päivää pään pursutessa kaikkea sitä uutta ja hauskaa ja ihan malttamattomana odottaa, että pääsee treenaamaan niitä kotikentällä. Unohtakaa mitä marmatin aikaisemmin kisakentillä olevista hapannaamoista. Kyllä agility on ihan parasta :)

Samaan aikaan toisaalla. Leo oli joutunut katsomaan koko päivän kun muut saivat lähteä minun kanssa kaksin jonnekin, joten voitte kuvitella mikä riemu repesi, kun vihdoin oli sen vuoro päästä tokoilemaan. Ja vitsi kun jätkä teki upeasti. Seuraaminen oli tiivis ja kontakti hyvä. Maahanmeno oli oikein sähäkkä. Luoksetulossa ja noudossa päästiin kokeilemaan Tiinan vinkkejä ja hyvin sujui. Viisi minuuttia, koira oli vieläkin ihan innoissaan ja siihen kohtaa stoppi. Ah, olipas hyvä tokotreeni kerta kaikkiaan. Onnin seuraamiseen olen onnistunut kaivamaan sen tarvitseman draivin, mutta vielä kun kesto. BH-kokeen seuraaminen on aivan tautisen pitkä. Paikalla olo sen sijaan onnistui mallikkaasti. BH-kokeen paikalla olo voi olla vaikka kuinka pitkä, mutta onneksi makaaminen kuuluu Onnin vahvuuksiin. Pidin sitä paikalla olossa kolme minuuttia täyden matkan ja selin, samaan aikaan kun Ruuti jumppasi vieressä.

Tiistaina shoppailin. Ja mitä muuta koiraihminen shoppailisi kun koirien tarvikkeita (ja tietenkin kenkiä). Olin ostanut joskus talvella hienot hurtan pannat koirille vain todetakseni lappujen irrottamisen jälkeen, etteivät ne mahdu. Koska rahaa pantoihin paloi huikeat 30 euroa, meni hetki ennen kuin pystyin ottamaan uuden yrityksen. Nyt jouduin sitten toteamaan, että pannat olivat sopivat, mutta koska Onnilla oli kesätukka-look, panta oli liian iso ja se aiemmin talvella ostamani panta meni juuri sopivasti. Ihan hirveää sähellystä. Ketähän tästäkin voisi oikein syyttää? No onpahan Onnilla nyt jeesuskalliit pannat sekä kesä että talvi lookiin ja Latelle yksi panta sitten valmiina odottamassa. Minä olen muuten tosi huono shoppailemaan enkä juurikaan välitä kaupassa kiertelystä. Minun pitää tietää tasan mitä olen menossa ostamaan ja mielellään löydettävä se siitä ensimmäisestä kaupasta. Poikkeuksen tekevät vain kenkä- ja kirjakauppa. Koska tykkään haalia kenkiä hirveät määrät nurkkiini, poden jatkuvaa huonoa omatuntoa moisesta tuhlailusta, mutta nyt on siihenkin ratkaisu. Taloon muuttanut toinen kenkäaddikti pitää huolen siitä, että ehjiä kenkiä voi ostaa koko ajan lisää: ”Pakko oli ostaa nämä uudet kengät, kun Late hajotti ne vanhat…” Hyvä, että kotoakin löytyy yhteisiä harrastuksia. Tosin toivon, ettei Late päätä ottaa samaa taktiikkaa käyttöön myös toisen shoppailukohteeni kanssa ja jättää kirjahyllyn sisällön rauhaan.

Keppihullut kisaavat

2011-07-04T02:48:00.000-07:00

Yähhhhh! Minä sitten niiiiiiin vihaan punkkeja. Vihreä hippi minussa rakastaa kaikkia luojan luomia olentoja, mutta punkit saisivat kuolla sukupuuttoon. Ihan oikeasti. Eilisen pentuaksan jälkeen käytin koiria vielä lenkillä metsässä ja loppuillan sainkin nyppiä punkkeja pois koirista. Vaikka Onni selvästi on talouden punkkimagneetti, sen vaaleasta karvasta iholle pyrkivät pikku perkeleet havaitsee melko helposti. Toista on Laten ja Leon suhteen, joiden musta karva antaa oivan suojavärin punkeille. Ei siis auta kuin odottaa, että punkit pääsevät iholle asti ja löytää ne sitten käsikopelolla, yäk! Onneksi Leon pitkä karva estää punkkien pääsyn maaliin saakka ja niitä löytyy käytännössä vain päästä ja kainaloista. Laten pentuiho on taas vielä liian joustavaa, eikä punkki pääse siihen niin helpolla tarttumaan. Kyllä muuten huomaa, että punkkimyrkkyjen tehoissa on huikeita eroja. Normaalisti käyttämäni punkkimyrkky on sellaista, että se tappaa kaiken elävän noin viiden metrin säteellä koirasta, mutta pysyvätpä punkit poissa. Nyt laitoin sitten vähän hellempää tavaraa, joka on kuitenkin tosi suosittua. Lopputulos oli, että Leosta löytyi vain muutama, mutta Onnista saikin olla koko ajan irrottelemassa. ¤&#"¤R"¤%""!¤!!!!!!!!!!!! Ei siis auta kuin lampsia kauppaan ja palata entisiin myrkkyihin. Loppuu se saatanan kuppaaminen, nih.

Pentuagilitykurssin viimeinen kerta oli eilen ja Late pääsi sen päätteeksi tekemään vähän agilityä. Hyppy, hyppy, putki, hyppy -suora oli ihan huippua painella ja pienen harjoittelun jälkeen hyppy,mutkaputki, hyppy onnistui myös. Mutkalla oleva putki oli tosi hauska, mutta hypyn takaa sille lähettäminen oli hankalaa koska Late näki vähän liian hyvin putken päässä olevan palkan ja mahdollisuuden sille oikaisemiseen. mutta pentu on niin noheva, ettei tarvitse kuin yhden onnistumisen, niin jo kaikki alkoi sujua :) Laten kanssa aloitetaan myös haku-harjoittelu käyttökoirien riveissä. Treenit ovat maanantaisin kuudelta, joten joudun vähän pohtimaan miten saan kello 20 alkavat agitreenit siihen sovitettua. Lisäksi suunnittelin, että menisin vaikkapa Niinan jollekin agilitykurssille elokuussa.

Mutta kylläpä tuntuu ihanalta, kun trion keskenäinen meininki vain paranee päivä päivältä. Aluksihan meni miltei kaksi kuukautta, että minkäänlaista edistystä ei tapahtunut, mutta sitten yks kaks kaikki alkoi sujua. Leo ja Onni leikkivät Laten kanssa joka päivä. Yleensä yksitellen. Leo jopa välillä tulee itse haastaman Latea leikkimään :) Yleensä lenkillä kirmaillaan kuitenkin Onnin kanssa. Homma menee näin: Jompi kumpi löytää toooosi hienon kepin joka kannetaan minulle heitettäväksi. Mikäli Late jostain syystä ehtiin sille ensin, alkaa pieni nahistelu, jossa Onni yrittää varastaa kepin. Jos kepin riisto ei onnistu, Onni hakee toisen kepin jonka se kipittää esittelemään Latelle. Late hylkää oitis ensimmäisen kepin, koska tottakai tuon uuden täytyy olla parempi. Alkaa armoton juoksutus, jossa Onni pistää pennun pinkomaan perässään vaikka minkälaisessa ryteikössä. Kun tätä on tehty aikansa, Onni antaa Laten voittaa kepin. Pennun ylpeänä hölköttäessä uusi keppi suussaan, Onni hiippailee hakemaan sen ensimmäisen :) Hyvät lukijat, ota nyt sitten selvää, kumpi näistä on pöljempi :)

Latelle tuntuu olevan kunnia-asia kanniskella niin painavia esineitä, että niskat huutavat hoosiannaa. Kun metsä olisi täynnä mukavia risuja ja keppejä, Laten on käytävä hakemassa juuri se isoin halko mikä vain suuhun mahtuu. Myös muut isot ja miehekkäät jutut kiinnostavat kovasti. Kuten karhupumppu :)

Viski koiran mukaan

2011-07-01T10:27:00.000-07:00

Huh hellettä. Ei tällä kelillä tehdä kyllä sitten yhtään mitään. Koirat makaavat vain kotona paikoillaan ja jopa taskuraketti on suhteellisen rauhallinen. Leon ja Onnin kanssa ollaan tehty juoksulenkkejä yhdentoista jälkeen, mutta silloinkin ilmankosteus on ollut liikaa. Mutta onpas silti ollut ihanaa. Nyt varmaan uskaltaa jo alkaa hehkuttaa trion ryhmädynamiikkaa, joka on alkanut ihan oikeasti toimia. Leo ja Onni kestävät oikein hyvin Laten leikittämisen, kuitenkaan alistumatta. Ja jos sillä hetkellä ei tee mieli painia, pentu laitetaan ojennukseen kauniisti. Ainakin yleensä. Suurimman osan ajasta Late nimittäin kunniottaa Leon ja Onnin hammasrivistöä, mutta jos paine riehua kasvaa liian suureksi, ei mikään auta. Eihän kukaan luonnonvoimille mitään voi :D Ja toki Late osaa edelleen komentaa ärsyttävästi, mikäli elämä on ollut tarpeeksi kauan ilman actionia.

Juhannusrinssit

Mustat vääntävät keppiä

Kuvaaja ei aina ehdi mukaan

Kun on kuuma ja loma, olisi ihana vain istuskella ulkona tekemättä mitään. Ja ihana kun on loma. Yleensä minun lomani menevät siihen, että panikoin, kuinka kauan minulla on vielä töitä ja onko niitä vielä loman jälkeen. Projektityön ihanuuksia. Nyt on ollut varaa ottaa vähän rennosti. Tänäänkin olen istunut ulkona aamukahvin ja auringonoton merkeissä.

Late saisi pelkästään pikku pihallamme kulutettua aikaa tuntitolkulla vain ihmettelyyn ja tutkimiseen. Tänään se seuraili pitkään lintuja vain katselemalla ja kuuntelemalla niitä. Välillä sitä unohtaa kuinka pieni se on ja kuinka paljon maailmassa on sille ihmeellisiä asioita. Pitäisi muistaa antaa isompienkin koirien välillä vain hämmästellä asioita.

Vaikka treenit ovatkin nyt vähän jäissä... ööö... eikun, just toisin päin. Pitäisi miettiä vähän tulevaa agilityuraakin. Leon ura on käytännössä veteraaniosastolla jo, mutta Onnin kanssa periaatteessa voisi kisatakin. Minulla ei vain ole yhtään kisafiilistä enää. Toisaalta pidän sitä hyvänä asiana. Agilitystä on tullut entistä enemmän tosissaan kilpailemista eikä ihmisillä ole enää hauskaa koiran kanssa. Tosi paljon kentän reunalta näkee kiukkuisia, turhautuneita ihmisiä. Jopa agilityä harrastamatton kaverini totesi vastaikää, että oli ihmetellyt kovasti pääsiäiskisassa, että eikö noilla ihmisillä ole kivaa. Koirille ole näytetty vihaista naamaa, kiroiltu ja ties mitä. Onpa hienoa, että tuolta meidän niin rakas harrastus näyttää ulkopuolisesta. Lisäksi pitäisi ollaa hirveästi tavoitteita, tavoitteita ja tavoitteita. Ja jos ei ole, et ole ollenkaan kiinnostava. Kisakentän laidalla pitää tietää tasan tarkkaan kenelle puhuu, ettei vain kastijako mene sekaisin. Pidin ennen muinoin agilityssä nimenomaan siitä, ettei ollut mitään väliä missä luokassa kisasit ja kuinka tosissaan, saatoit puhua kaikkien kanssa. Muita ei voi muuttaa, mutta toivottavasti pysyn itse sellaisena, jonka kanssa kaikki voivat jutella. Ja vaikka Latesta tulisi kuinka hyvä, agility olisi minusta aina kivaa eikä sitä tarvitsisi ottaa vakavasti. Se Onnissa onkin niin ihanaa. Se on aina iloinen ja sen kanssa kisaaminen saa minut aina hyvälle tuulelle, meni miten meni. Olen kisannut edellisen kerran pääsiäisenä ja tulokset eivät olleet kovin kummoiset, mutta minä hehkutin vaikka kuinka pitkään miten ihanaa olikaan kisata Onnin kanssa. Se on sellaista hömppähömppä-kisaamista :) Minulla olisi kuitenkin kisalahjakortteja pilvin pimein ja tajusin, että ne ovat käytettävä tänä vuonna. Eli vaikka nyt mitään suurta hinkua kisaamaan ei olekaan, täytyy varmaan lähteä tekemään turnee varkauteen ja kuopioon.

Joskus aikaisemmin mainitsin, että Laten raflaava nimi Maple Yard Glenfiddich on peräisin skottiviskistä. Tietenkin ajattelin jo aikaisemmin, että nimikkoviski olisi kiva saada hyllyyn. Ja nyt sitten ostin pullollisen tuota 12-vuotiasta tavaraa. Siihen paloi rahaa 43 euroa enkä minä edes pidä viskistä. Mutta hei, se on kuulemma hyvää :) Tietenkin Glenfiddich ja Glenfiddich piti saada samaan kuvaan. Mutta mitä sanoin tuossa aikaisemmin siitä, että välillä unohtuu kuinka pieni Late loppujen lopuksi on, tuli todistettua taas tässä kohtaan. Ei ollut mikään läpihuutojuttu saada yksi liikkumaton pullo ja liikkuvainen pentu samaan kuvaan.

Mitä turhuutta :D Ja arvatkaa vain kuinka monta kuvaa piti noiden otosten takia ottaa? Suurin osa on sellaisia, jossa näkyy vähän häntää. Mutta ainakin tiedän mitä tullaan treenailemaan Latskun kanssa seuraavaksi: Paikallaanoloa :D

Laten uusi ystävä

2011-06-29T11:43:00.000-07:00

Olin pitkään odotellut, että Susanna palaisi reissun päältä ja Late pääsisi tutustumaan Reinoon. Ei tosin Susannakaan ollut ehtinyt Latea näkemään. Olin ihan varma, että Reinossa oli mitä mainion kaveri Laten kaltaiselle ei niin herkkikselle collielle. Koska poikien kokoero oli melko suuri, olimme Susannan kanssa varmistamassa että Reino ei innoissaan rusikoi pientä Latea. Late suhtautui isompaan kaveriin vähän varovaisesti, mikä minusta oli ihan terve merkki. Late on juossut suorilla isompienkin koirien jalkoihin ja saanut eräältä belgiurokselta kyytiinsä siitä hyvästä. Ei kuitenkin mennyt pitkään, kun Late oli Reinosta jo ihan innoissaan. Se kävi varastelemassa Reinon luita, ja leluja eikä olisi luovuttanut niitä ollenkaan. Latesta oli ihan mahtavaa, kun se sai räksyttää Reinolla ja siitä huolimatta siitä oli vielä painikaveriksi. Vaikka Reino on kiltti ja suloinen malinois, sen liikkeet ja leikit ovat sen verran rajuja, ettei sen kanssa voi ihan kuka tahansa leikkiä. Olikin ihan mahtavaa, että Late ei ollut Reinon kamppauksista moksiskaan vaan kömpi heti jaloilleen ja jatkoi rallia. Mainio pentu, kun ei säiky mitään :) Late ja Reino saivat hippastella myös ulkona. Hauska seurata kuinka Late mielellään matkii aikuisten koirien tekemisiä. Isomummi Anzan virallinen nimi Copycat on kuulema tullut sen tavasta matkia, joten olisiko Late perinyt sen sieltä? Tottakai pennut aina katsovat mallia aikuisista, mutta Laten tarkkailu on välillä ihan silmiinpistävää :) Pojat pääsivät vielä sisällä painimaan ja sitten käytiin remmilenkillä. Susanna tykkäsi pienestä pehkosta kovasti. Se menee joka paikkaan niin itsevarmasti ja on utelias ihan kaikesta eikä yhtään säikyllä tavalla. Laten mielestä kun kaikki on niin kamalan mielenkiintoista. Yleensä se riemastuu kolinasta ja paukkeesta, mutta nyt se kuunteli pitkään pää kallellaan heinäsirkan siritystä :) Löytyy jokaisesta koviksesta se pehmeäkin puoli :D

Monet ovat kysyneet minulta, että miksi juuri collie. Miksi sen pitää olla nimenomaan collie, kun niitä samoja hyviä piirteitä löytyy muistakin roduista. Minä pidän colliesta siksi, että se on helppo. Enkä tarkoita sitä, että collie olisi helppo koira kouluttaa tai pitää siksi, että se ei tarvitse niin paljon liikuntaa kuin belgi tai bc (ja tämä kun ei pidä ollenkaan paikkaansa). Collien rakkaus perheeseensä tekee siitä helpon asuinkaverin. Vaikka collie olisi kuinka kova tahansa, se ei ole agressiivinen. Hyvällä itsetunnolla varustetun collien ei tarvitse ollenkaan turvautua rähinään, mutta se ei myöskään tarkoita, että se olisi alistuva. Olen ihan varma, että Latesta kasvaa juuri tällainen. Tuntuu olevan kauhean ylpeilyn aihe, jos koiran kanssa eläminen on tai on ollut hankalaa ja koko ajan joudutaan tekemään erityisjärjestelyjä. Ja voidaan näyttää, että siitä ollaan selvitty voittajana. Minussa ei ole sen vertaa masokistia eikä myöskään halua haastaa itseäni koirankouluttajana (sillä perusteella, että joutuisin elämään mahdollisten virheitteni kanssa seuraavat 15 vuotta). Minusta on ihanaa, että olen voinut ilman sen kummempaa kouluttamista päästää vieraita sisään, käyttää koiria missä vain ja asua missä tahansa. En siis missään nimissä arvostele kenenkään rotuvalintaa, koulutusta eikä tässä nyt ollut kyse kenenkään minun ystäväni koiranpidosta, mutta itse olen sen verran laiska, että pidän siitä, että arkielämän tottelevaisuus ei ole collien kanssa mikään ongelma. Toki siitä voi tehdä sellaisen :)

Leo ja Onni olivat tosi rentoutuneita kun Late oli riehunut suurimman osan energiastaan jossain toisaalla. Kun vielä pentu jäi nukkumaan ja pojat pääsivät kahdestaan lenkille, iltapäivä oli täydellinen. Leo oli niin tyytyväisen näköinen, kun sisällä sai vain hengailla, koska pentu veti sikeitä pöydän alle. Tottakai ilo jäi lyhyeksi, sillä muutaman tunnin päiväunien jälkeen Late oli jälleen valmis ottamaan painimatsia jonkun kanssa :D

Treeneissä olemme jälleen edistyneet sen verran, että hyppysuoran jälkeen tuleva loivalla kaarella oleva putki menee jo varsin vauhdikkaasti. Olemme Laten kanssa tehneet pääaisassa irtoamista hypyillä ja putkilla enkä ole sen kanssa juuri ottanut uusia esteitä. Mitään kiirettä kun ei ole. Late on ruvennut tosin kentällä olemaan hieman levoton ja kovasti seuraa suorittavaa koirakkoa. Agilitykentän veto alkaa siis tuntua :) Valitettavasti myös sienimetsän veto alkaa olla pitelemätön. Onneksi kiinnostus on kohdistunut vain tatteihin. Mitä mädempi, sen parempi, jami :P Toivon todella kädet kyynerpäitä myöten ristissä, että kotikoiralle olisi jäljellä hippunen alkukantaista sudenvaistoa, jolla se osaisi välttää myrkkysienet.

Leo ja Onni kolahtivat viimeisimmissä treeneissä samaiseen putki-puomi erotteluansaan. Olimme Tiian kanssa opetelleet hyviä niksejä erottelun helpottamiseksi koiralle, mutta tässä kohtaa se ei pätenytkään. Lisäksi puomisulkeiset olivat saaneet puomin niin vahvan vedon, ettei putki meinannut olla suoritettavissa ollenkaan. Muutenkaan treenit eivät olleet sieltä loistokkaammasta päästä. Onneksi sain sentään hyvän draivin Onnin seuraamiseen ja olin siihen tosi tyytyväinen :) Leolle noutoa ollaan otettu nyt erilaisten leikkien varjolla ja hommaan on tullut tosi paljon lisää varmuutta. Vielä kun se vauhti.... Pikkuhiljaa pitäisi alkaa pohtia koirien ensi talven treenausta. Leon ja Onnin treenit ovat jatkossakin pelkästään Poksilla. Latelle kuitenkin haluaisin sellaisen treeniryhmän, jossa olisi joku vähän pitempään harrastanut ohjeistamissa. Kesätauosta huolimatta olen siis edelleenkin joassa ja kerännyt jo muutaman aktiivisuuspisteenkin eli ensi talveksi on treenipaikkaoikeus olemassa. Joan uusi hallikin tulisi niin lähelle, että voisin miltei kävellä sinne. Ongelmana on vain tuo raha tai oikeastaan sen puute. Laskin joskus viime vuonna, että pelkästään erilaisia koira-aiheisia jäsenmaksuja tulee maksettua vuoden aikana parisataa euroja ja siihen päälle vielä voidaan iskeä kaikki kisa-, koulutus- ja hallimaksut puhumattakaan kaikista koiran peruselämiseen kuluvasta rahasta. Kun molemmille seuroille pykätään vielä uudet hallit, en usko, että ainakaan halvemmalla tullaan pääsemään. Lisäksi toiveissa olisi päästä treenailemaan hakua ja Susanna ehdotti käyttökoiriin liittymistä, joten laitoin jo sinnekin viestiä. Jei, lisää seuramaksuja :) Sanoin joskus koiranpitoa ja niihin kulutettua turhaa rahaa pahaksuvalle mummilleni, että voisin toki käyttää kaikki nuo rahat bileisiin ja alkoholiin, jos se hänestä tuntuisi järkevämmältä käyttökohteelta. Mutta kieltämättä saisin olla aikamoinen nisti ja todennäköisesti maksa oli jo poksahtanut, jos olisin saman rahan edestä tykittänyt kamaa itseeni. Älkää kertoko mummille :D

Vaikka mitään huikeita leikkihetkiä trion välillä ei olekaan enää viikonlopun jälkeen nähtykään, meininki on selvästi rennonpaa kaikkien osapuolten puolelta. Tunnelma on selvästi muuttunut ihan erilaiseksi yhden viikonlopun jälkeen. Ja tänään kotiin palauttua Leo ja Onni tervehtivät poikkeuksellisen innoissaan Latea, kadoksissa ollutta lauman jäsentä :)

Mikä Leoa vaivaa?

2011-06-27T03:36:00.000-07:00

Jokin kosminen voima oli ilmeisesti sitä mieltä, että jos on kesämökki, niin siellä on juhannus sitten vietettävä tai ei vietetä ollenkaan. Ja juuri kun olin päättänyt, että vaihteeksi ollaan kaupungissa ja otetaan ilo irti tyhjistä baareista, tulin kipeäksi. Mikä siinä sitten auttoi. Pakkasin trion autoon ja kärräsin koko porukan äidin luokse maalle.

Ennen juhannusta käytiin kuitenkin Onnin kanssa jälkitreeneissä. Ei ollut itse jäljen suoritttamisessa kehumista. Työskentely oli epätarkkaa eikä koiraa juuri huvittanut. Tällä kertaa kyseessä oli kolme lyhyttä jälkeä, jotka otettiin muutaman metrin janalta. Jana meni oikein hyvin, koira löysi jäljen ja lähti ajamaan sitä oikeaan suuntaan, mutta muuten jälkityöskentely oli hutilointia. Viimeinen jäljistä piti jättää kesken, koska Onni alkoi kesken kaiken ahmia ruohoa. Luulin ensin, että sillä oli huono olo, joten keskeytin jäljen ja vein Onnin sivummalle, jotta sillä olisi mahdollisuus oksentaa. Mitään ei vain kuulunut. Olin hiukan huolissani (suom. aivan hysteerinen ja valmiina soittamaan päivystykseen), mutta kun Onni näytti muuten voivan hyvin, asia jäi siihen. Onni on aina tykännyt jostain syystä popsia rouhua melko paljon, joten siinä ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä. Hassua oli oikeastaan se, että se aloitti sen kesken jäljen ajamisen.

Seuraavana päivänä kaverini tuli koiransa kanssa katsomaan uutta tarhaa. Saatoimme siis ottaa trion ulos, samalla kun itse istuimme nautiskelemasta kesäpäivästä uskomattoman eleganteilla puutarhakalusteillani (vitsi kun ironian pystyisi kirjoittamaan). Leo, Onni ja Late tunkivat kaikki samaan nurkkaan istumaan, siihen joka oli tuolejani lähinnä. Onni istui siinä koska kaverini koira kiinnosti sitä aivan valtavasti, Leo siksi, että sitä ahdisti olla häkissä ja Late, koska kaikki muutkin istuivat siinä. Noin puolen tunnin päästä porukka tuli siihen tulokseen, että mitään ei tulisi tapahtumaan ja hajaantui. Jostain mystisestä syystä Leo päätti alkaa leikkiä Laten kanssa. Minun ja Laten hämmästys oli varmaan yhtä suuri. Minä toljotin suu auki tarhaan missä kaksi mustaa kaveria pyörivät vinhaan, mutta Late meni uskomattomasta onnestaan aivan sekaisin. Pian myös Onni liittyi jengiin mukaaan. Mieletöntä!!

Itse juhannus meni leppoisasti. Pikkuveljeni voihkaisi kauhusta, kun Late ampaisi paikalle :) Latella on sellainen vaikutus. Yksikään ei ole jäänyt sille ensi kohtaamisella kylmäksi, mutta jostain syystä Latella on tapana aiheuttaa ihmisissä sitä enemmän ahdistuneisuutta mitä paremmin kyseiset ihmiset tuntevat sen. Paitsi tietenkin minulle :) Minulla on niin lyhyt muisti, että vaikka olisin viisi minuuttia aiemmin hakannut päätäni seinään riiviön takia, on se kohta taas oma kullanmussukka :) Tosin äidin luona oleminen on siitä stressaavaa, että Latella on siellä paljon enemmän mahdollisuuksia aiheuttaa hallaa itselleen tai ympäristölle. Kotona tiedän varsin hyvin missä kaikki ovat ja mikä voi olla Latelle vaarallista, mutta ei ole kovin kauaa kun ongin äidin luona kirjahyllyn alle unohtuneen purkkapussin ja sohvan taakse pudonneen suklaapatukan. Leo ja Onni kun eivät koskaan ole moisista aarteista välittäneet, ei ole tarvinnut olla niin tiptop, mutta Late onkin ihan toista maata. Joten äidin luona olo on aina vähän stressaavaa tällaiselle hysteerisesti koiriaan vahtivalle ihmiskohtalolle. Olin jo kiikuttamassa Onniakin leikkaussaliin vähintään mahakasvaimen takia, koska se ruohonsyönnin lisäksi kakkasi tosi usein ja oli vähän ärtyisä. Kyseessä taisi kuitenkin olla vain hieman kovempi maha :D

Lauantai-iltana pikkuveljeni tuli tohkeissaan luokseni ja kysyi mikä Leoa vaivasi. Hyppäsin tietenkin heti pystyyn ja sopersin, että mikä Leolla oli oikein hätänä. Ei sillä mikään ollut, mutta jopa pikkuveljeni hämmästyi kun Leo jälleen oli päättänyt ottaa pienen leikkituokion Laten kanssa. Sama touhu jatkui seuraavana päivänä, kun kummatkin isommat koirat päättivät vuorotellen painia pikkuveljen kanssa. Ja vitsi miten nätisti ne leikkivätkään. Ehdin jo toivoa, että joko olisi vihdoinkin palikat alkaneet loksahdella kohdalleen, mutta kyseessä taisi olla joku viikonlopun viirahdus, koska maanantaina pentu oli jälleen ilmaa. Mutta ei se mitään. Kun on nähnyt ne kolmena päivänä peräkkäin niin hyvissä tunnelmissa keskenään, voi jo heittäytyä vähän toiveikkaaksi.

se hurrrrja agitykki

2011-06-23T07:00:00.000-07:00

Maanantaina Latella oli varsin vauhdikas päivä. Se pääsi mukaan jaoston kokoukseen, jossa se kimpoili menemään koko puolitoista tuntisen. Sananmukaisesti kimpoili :) Jos meinasi väsymys iskeä, hetkeksi jonkun syliin järsimään nenää tai repimään paitaa ja kohta mentiin taas. Ja kun vielä kokouksen lopuksi päästettiin irti russelit Sylvi ja Helmi niin kaaos oli valmis. Sylvi ei todellakaan osallistunut pentujen ralliin, vaan näytti Latelle useammankin kerran kuka täällä oikein määrää. Pennut saattoivat ihan hetken (noin puoli sekuntia) olla aloillaan ja taas mentiin Sylvin komenteluista huolimatta.

Kokouksen jälkeen lähdettiin kentälle. Late sai vetää tirsat boksissaan sillä välin kun Onni ja Leo treenailivat. Ihan toivotonta tämä Onnin BH-treenaus. Onni ei oikein ollut innoissaan maahanmenoista, koska oli märkää. Joten eipä aikaakaan kun löysin itseni taas harjoittelemassa hyppynoutoa. No ainakin se onnistuu, jos joskus kokeisiin asti päästään :) Leon kaukot ovat sen sijaan vihdoin alkaneet toimimaan. Leollahan oli paha tapa kääntyä oikealle kankulle ensimmäisessä maahanmenossa ja siitä aina lähti tyylipisteet. Jouduin aloittamaan siis ihan alusta ja ottamaan maahanmenoja aivan koiran edestä, jotta sain sen suoraksi. Pikkuhiljaa matkaa on pidennetty ja nyt Leo suorittaakin homman ihan oikein kisaetäisyydeltä. Jippii! Agilityn osalta pojat ovat kontaktisulkeisissa olleet muutaman viikon ja sama meno jatkuu edelleen.

Late pääsi lopuksi pinkomaan aivan ennätyspitkän radan ;) Suoraputki ja kaksi hyppyä (älkää näistä hypyistä hämääntykö, kyseessä on siis vain siivekkeiden läpi juoksua) lähettämällä. Virpi toimi assistenttina ja oli palkan kanssa suoran päässä. Ja voi että, miten hurrrja meno pienellä pojalla olikaan. Eikä ollenkaan välittänyt siitä, että minä jäin niin kauas, mutta tuli kuitenkin luokse heti vauhdilla kun nykäisin lelun esiin. Keskittymistä ei myöskään häirinnyt kentän laidalla oleva belgilapsi Bono, mikä oli minusta ihan huippua. Päinvastoin, Late olisi mielellään juossut putkea edestakaisin vaikka loppupäivän :)

Tiistaina mentiin sitten ostamaan estekamppeita. Minulla kun tuota pihaa on ja esteet ovat olleet suunnitelmissa vaikka ties kuinka pitkään. Viimeisen neljän vuoden ajan olen asunut niin, että ainakin kepit olisi voinut olla, mutta ei vaan ole saanut aikaiseksi. Muutenkin ryhdistäydyin, pistin kukat penkkiin, puutarhatuolit ulos ja kutsuin trion lempisedän Jounin rakentamaan tarhan. Siihen ei mennyt juurikaan aikaa ja siitä tuli oikein hieno. Kyseessä on siis vain metrin korkuisella aidalla oleva aitaus, missä pojat voivat hengailla, silloin kun itse olen pihalla. Tämä oli ihan viisas päätös, koska jo ensimmäisellä kerralla Late pääsi murtautumaan sieltä ulos :O Menin käymään sisällä sen verran, että laitoin pyykit kuivumaan. Satuin vilkaisemaan ikkunasta ja huomasin, että joku pieni musta otushan siellä viipottaa. Onneksi meillä on tässä rauhallista, joten kovin suurta auton alle jäämisen riskiä ei ollut. Onneksi vankilapaon vikana ei ollut tarha itsessään, vaan toistaiseksi huono kiinnityssysteemi portissa, jonka Räppänä oli saanut näperreltyä auki. Late onneksi viihtyy tarhassa, ja tykittää siellä menemään milloin minkäkin risun kanssa aivan heikkopäisenä. Onni sen sijaan ei halua olla siellä, jos itse olen sisällä, mutta leikkii kyllä Laten kanssa, jos mamma on näköetäisyydellä. Leo sen sijaan ahdistui moisesta häkkyrästä. Se istui aluksi portilla sen näköisenä, että kyllä joku hänet pian pelastaa ja kun pelastusta ei kuulunut, lähti käymään järjestelmällisesti aitaa läpi, että mistä se avaa-nappi oikein löytyisikään. Se rauhoittui vasta, kun otin kirjan ja pyyhkeen ja menin aidan sisäpuolelle lukemaan. Voin käyttää siis Leoon jälleen jo kuluneeksi käynyttä fraasia "eiköhän se pian totu".

Leon ja Laten suhde on kieltämättä tumma pilvi tämän muuten niin ruusuisen koiranomistajan arjessa :P Siis Leo, se kaikkia pieniä koiranpentuja ihan hysteerisesti jumaloiva otus, voi hyvin harvoin sietää Latea lähellään. Juuri edellisessa kirjoituksessa kuvaamani kohtaukset ovat harvinaisia hetkeä. Muuten Leo vain sulkeutuu ja samalla sulkee pois minut ja Onnin. Käytin sitä jopa eläinlääkäri, siltä varalta, että se olisi kipeä, mutta mitään ei löytynyt. Eläinlääkäri kehotti kokeilemaan samaa lääkettä, mitä koirille voidaan antaa esimerkiksi pelkotiloihin. Olen hirveästi yrittänyt miettiä mikä sai Leon niin muuttumaan, enkä keksi mitään muuta kuin, että se on ihan oikeasti liian vanha tähän. Leolla on aina ollut selkeä rutiini (koska minä olen ollut töissä ja koulussa). Aamulla leikitään, päivä levätään ja illalla taas leikitään. Latella ei tunnu olevan minkäälaista rajoitinta sille, milloin olisi hyvä hetki nujuta. Lisäksi Leo on luonteeltaan liian herrasmiesmäinen. Sehän ei käytännössä koskaan ala haastamaan riitaa. Onni irvistelee Latelle helpommin, jolloin se saa kyllä tarvittaessa olla rauhassa. Leo sen sijaan vain kääntyy pois eikä valita. Late onkin kuin kissa, joka pyrkii välinpitämättömimmän ihmisen syliin. Mitä enemmän Leo väistelee, sitä enemmän Late yrittää saada sitä tykkäämään itsestään ja leikkimään. Hyvänä esimerkkinä toimi eilisiltainen näytös. Late ja Leo olivat leikkineet oikein kivasti keskenään aamulla. Olin poissa päivän ja pikkuveljeni toimitti koiranvahdin virkaa. Late oli kuulema ollut varsin riiviömäinen ja kun tulin kotiin, Leo näytti taas ihan apaattiselta. Annoin sen olla, koska en keksinyt mitään mitä voisin tehdä. Illalla Leo kuitenkin oli taas varsin hyvällä tuulella ja haastoi kovasti Onnia leikkimään ja minä menin mukaan iloiseen ralliin. Mutta tietenkin myös Late halusi osallistua tähän hauskaa touhuun. Mutta heti kun Late liittyi seuraan Leo vain lopetti leikkimisen ja lampsi pois. Vaikka vein Laten hetkeksi pois, Leo ei enää leikkinyt minun eikä Onnin kanssa, vaikka kuinka yritin nostattaa sitä. Se vain istuskeli yrmeän näköisenä ja viis veisasi mistään. Minulle tuli niin paha olla, että oli hetkeksi pakko mennä istumaan kylpyhuoneeseen. Itku oli tosi lähellä ja aivan voimaton olo. Mitä minun pitäisi oikein tehdä? Kaikki ovat sanoneet, että se kyllä se ajan kanssa ja kyllä tämä on alusta onkin helpottanut. Mutta tuollainen sulkeutuminen ja reagoimattomuus on pelottavaa. Jos se onkin kipeä? Ja jos ei, mitä minä olen tehnyt väärin? Olisiko pitänyt komentaa Latea sittenkin enemmän? Vai johtuiko se nimenomaan siitä, ja olisi pitänyt komentaa vähemmän? Jospa en sittenkaan antanut niiden tarpeeksi selvitellä välejään. Leo oli aina helppo innostaa leikkimään kotona. Entä jos se ei palaa enää entiselleen?

Onneksi Late ei ole samanlainen mielialatutka kuin vanhemmat koirat, vaan pomppii menemään iloisin mielin vaikka minä itkeä vollottaisinkin: "Älä välitä. Katso miten osasin itse kaivaa hienon raadon taas tuolta" :D

Late on saanutkin harrastella ihan kunnon meiningillä. Tosin muutamien jälkiharjoitusten jälkeen tunsin tulevani tienristeykseen. Jaksaisinko oikeasti harrastaa kahden koiran kanssa jälkeä? Juttelin sitten kaverini kanssa, jonka kanssa aikoinaan aloitettiin hakuharrastus yhdessä (Onnihan oli oikein lupaava hakukoira, tosin sitä ei kiinnostanut etsiä ketään muita kuin minut). Ja hänen mielestä haku voisikin olla Latelle sopivampi ja minäkin saisin sitten vaihtelua lajiin. Ainakin Late on niin yltiösosiaalinen, ettei sitä juuri haittaa kenet se sieltä metsästä löytää. Ainut tietenkin haun huono puoli on, ettei sitä voi oikein yksin treenailla. Olikin Teron kanssa puhetta, että otetaan ihan asiaksemme nähdä ja vähän kokeilla Laten ja hänen nuoremman Rami-koiran kanssa lähtisikö homma toimimaan. Mutta koska kun jotain saan päähäni kaikki on tehtävä just heti nyt, värväsin jo seuraavana iltana äitini maalimieheksi. Tarkoitus oli tehdä vain muutama pako (en tiedä kutsutaanko sitä oikeasti sillä nimellä), jossa Late etenee piilossa olevan äiskän ja makkaralaatikon kimppuun. Ensi yrittämällä Late ei oikein tajunnut mistä oli kyse ja kävi mennessään heittämässä hauskan lenkin, mutta jo toisella kerralla se oli täysin kartalla homman kulusta. Se riuhtoi aivan mielettömästi ja ampui salamana matkaan kun irti laskin "Et kyllä vie minun makkaroita!!". Koska minulla ei ole haun kannalta juurikaan kokemusta muutamia popekon treenejä lukuunottamatta, täytynee miettiä saisimmeko ainakin käydä katsomassa alkeiskurssin tai muiden treenien toimintaa esimerkiksi Josepalla.

Koska olin pääni miettinyt puhki mitä tekisin Leon kanssa, sain iltamyöhällä päähäni, että kokeillaanpa Leonkin kanssa muutama haku. Nenä sillä ainakin todistetusti toimii. Mamma joutui lähtemään siis Leonkin harjoituksiin pihalle. Leo suhtautui asiaa aikuisen koiran haudan vakavuudella ja haukkui aivan valtavasti kun äitini katosi kanapalojen kanssa nurkan taakse. Käskystä "etsi ukko" se ampaisi matkaan täysin Leolle luonnottomalla vauhdilla ja tuli pian takaisin varsin tyytyväisen ja omahyväisen näköisenä. Muutaman toiston jälkeen, Leo oli valmista kauraa sisälle eikä se ollut enää ihan niin ahdistunut Laten villeistä lähentely-yrityksistä. Voi vitsi, kun se riittäisi: uusi laji, missä ei meidän todellakaan tarvitsisi edes edetä mihinkään. Kunhan koiran kanssa voisi tehdä sellaista missä saisi helppoja onnistumisia ja sitä kautta lisätä sen itseluottamusta (nyt ei kenenkään hakuihmisen tarvitse nousta varpailleen, en siis sano hakua helpoksi). Omat muistikuvat alkeisvaiheen hakuharjoituksista ovat ainakin hauskoja eikä sen pidemmälle Leon kanssa tarvitsisi edes mennä. Voin olla siis ihan hakoteillä sen suhteen, miten tämä Leon ja Laten ongelmasuhde pitäisi hoitaa, mutta Leon on ainakin minusta niin herkkä, että yhteinen kiva tekeminen, mikä rauhoittaa myös minun hermojani, voi olla toimiva ratkaisu. Ainakin osittain. Ja kysehän voi myös olla ihan pitkälti mustasukkaisuudesta. Leohan on loppujen lopuksi tottunut samaan paljolti minulta täysin jakamatonta huomiota.

Ja näiden raskaiden ja syvämietteisten pohdintojen jälkeen voidaan laittaa loppukevennys. Tässä 15-vuotiaan pikkuveljeni viesti muokkaamattomana, kun hän oli joutunut olemaan puolitoista tuntia Laten kanssa ja päätynyt laittamaan sen minun makuuhuoneeseen arestiin. Viestin sisällöstä voisi päätellä sen, että ehkä voimme suoda Leolle vapauden murjotukseen, koska saman katon alla moisen otuksen kanssa pitää asua kuitenkin 24/7.

"Kersa perähuoneessa. Kusi kaikkialle, oli kiusaaja ja epäyhteistyöhaluinen"

Että näin :)

Lippa niskaan ja eikun treenaamaan

2011-06-20T05:05:00.000-07:00

Ihan aluksi pitää hehkuttaa: Laten kasvattaja Tiina ja Vekki-collie, sijoittuivat kuudenneksi agilityn SM-kisoissa viime sunnuntaina. Siis aivan mahtavaa! Onnea Tiinalle ja Vekille. Eteen jäi ainoastaan bortsuja ja viidennellä sijalla olevasta jäätiin ihan muutama kymmenys. Vai ei voi colliella pärjätä?! HAH teille!

Vekin finaaliradan voi katsastaa täältä: http://www.royalcanin.fi/Agilityn-SM-18-19-6-2011-Nastola

No okei, kyllä minä kuulkaa ihan omasta kokemuksesta tiedän, että sellaiset koirat kuin Vekki on todellinen harvinaisuus. Mutta käytännössä mikään rakenteellinen tai edes perusluonteenpiirre ei ole oikeasti este miksi collie ei voisi kuului ihan samaan kastiin belgareiden, kelpien ja bortsujen kanssa agilitykentällä. Jalostustyössä on vain menty ihan väärään suuntaan, kun collieta on alettu kasvattaa sohvakoristeeksi. Mutta hei, niin olisi voinut käydä mille tahansa rodulle. Jos esimerkiksi Babe-possu olisi tehty muutama vuosikymmen aikaisemmin, bortsut olisivat pulassa, mutta kun se sattui olemaan se perhanan Lassie. Mutta se, että Vekin kaltaisia collieita on, tarkoittaa sitä, ettei peliä ole vielä menetetty, oikeanlaisella kasvatustyöllä voidaan vielä elvyttää rotua harrastuskoiraksi. Laten pentue on siitä hyvä esimerkikki, koska kaikki kakarat saivat pentutestissä ihan huippupisteet. Late itse ei ole saanut kuin kehuja ihmisiltä. Tiinalle kiitos upeasta kasvatustyöstä.

Tänä aamuna seurailin pitkään poikien touhuja. Leo oli ilmeisesti tullut siihen tulokseen, että nyt on pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja hoitaa pentua :) Ei se tiikeri näköjään raidoistaan pääse, vaikka hoidettava olisi kuinka raivostuttava. Leon selvästikin edelleen Latelle johtaja, koska se alistuu Leon käsittelyyn täysin napisematta. Olikin suorastaan hupaisaa nähdä Late niin hiljaa paikallaan ja mielin kielin. Se muutaman kerran oikein söpösti yritti nuolaista Leoa kuonosta eikä ollenkaan sellaisella ADHD-hyökkäyksillä, joka on paljon normaalimpaa. Leo hoiti tunnollisena korvat ja silmät ja lampsi sitten matkoihinsa, vaikka Late oli saamastaan huomiosta niin innoissaan, yritti vielä hetken hyppyä Leon perässä. Onni on enemmänkin se leikkikaveri. Tosin Onnin mielestä hauskin leikki on vain juoksuttaa Latea pitkin metsää. Niksi on ottaa joku käpy tai keppi (joita olisi metsä täynnä) ja hölkätä menemään mahdollisemman inhottavassa ryteikössä, samalla kun pöljä pinkoo perässä keppiä jahdaten.

Late, työt ja sonnijahti ovat verottaneet ihan urakalla Leon ja Onnin toko- ja tottistreeniä. Olisin kyllä niin pettynyt itseeni, jos en saisi Onnin kanssa BH-koetta tänä vuonna suoritettua! Mutta kun kaikki muu on oikeastaan hiomista vaille valmis, paitsi seuraamisen kesto. Mutta kun se on niin puuduttavaa, että yleensä tulee siirryttyä treenaamaan vain hyppynoutoa ja muita hauskoja juttuja, jotka eivät BH-kokeeseen liity mitenkään. Leon kanssa ei olla sitten treenattu senkään vertaa. Siinä missä liikkeet ovat kyllä kaikki hallussa, vire puuttuu. Enkä ole viitsinut juuri treenailla, vaan selittänyt itselleni, että "pikku" tauko tekee ihan hyvää. Hyviä vinkkejä olisi kyllä varastossa, koska Maple Yard leirillä oltiin Tiinan opissa. Nyt pitää kyllä ryhdistäytyä!

ACEnteella mökkikauteen

2011-06-18T06:25:00.000-07:00

Loma on ihanaa!! Ainakin jos silloin saa nukkua ja olla tekemättä mitään erikoista. Minä olen viettänyt loman jahtaamalla ylämaankarjaa pitkin Liperin kuntaa. Parhaimmillaan soitto on tullut puolen yön aikaan ja olen ollut passissa kiikarit kaulassa ja off-myrkky taisteluvalmiudessa aamuseitsemään asti. Ja jos nyt joku ihmettelee, että mistä hitosta moinen touhu, niin kavereita kuuluu jeesiä. Tätä kirjoittajassa lähes kaikki sonnit on saatu kaivettua metsän kätköistä ja palautettua tilalle. Onneksi rakas äitini asustaan samaisessa kuntapahaisessa, joten trio on saanut viettää maalaiselämää. Ison omakotitalon suojissa pojilla on ollut enemmän tilaa tehdä omia juttujaan. Kun Late on riehunut toisessa päässä, Onni ja Leo ovat voineet ottaa rauhassa toisessa päässä. Late on päässyt sonninjahtauksen ohella myös tutustumaan moisiin otuksiin. Tosin vain niihin, jotka ovat päätyneet karkumatkan jälkeen rangaistusvankikoppeihin. Tilalla oleva berhandilainen oli Laten mielestä varsin jännitävä, mutta Huskykaksikko Rölliin ja Aslakiin Late rakastui välittömästi; "Nämähän isot leikkiin!!" Varsinkin Rölli, jota taas Onni pelkää kuollakseen (kertaa taas jotain koirieni erillaisuudesta) on Laten uusi idoli. Leo ja Onni suhtautuvat Lateen nykyään kuten pitääkin, kuin rasittavaa pikkuveljeen: "oh god, taas tuo!" Late pääsi myös katsastamaan lampaat, joista se oli varsin innoissaan. Yritti karata jopa aitaan paimennussession jälkeen. Minä en juuri tuosta paimennuksesta ymmärrä, mutta ihan näytti siltä, että Late olisi oikeaan suuntaan lähtenyt liikkeelle, tosin 11 viikkoisen koiranpennun ylitsevuotavalla innolla. Ehkäpä sen saisi sytyteltyä lampaisiin :) Ja kissat, voi ne kissat ovat niin ihania. Perheemme kissa, prinsessa Milli on lähinnä inhoten katsellut moista intoilevaa ja järjettömästi poukkoilevaa koiralasta, ja suonut ällistyttävän paljon armollista huomiotaan paremmin käyttäytyville herrasmiescollielle. Myöskään Jaanan (missä niitä lampaita siis katsasteltiin) kissa Viiru ei juuri ollut Latea ottamassa sydänystäväkseen.

Late ja ylämaansonnit

Viime sunnuntaina oli vuoro ACElla. Vitikaisen Tiia piti meille treenit ja koska poisjääntejä oli ryhmästä niin paljon, olin iskenyt Laten joukon jatkoksi. Olen tähän mennessä jo varsin tottunut sellaisiin sääliviin/pettyneisiin huokauksiin ja hymähtelyihin, kun olen kertonut pennun olevan pitkäkarvainen collie. Niinpä olikin yllätys, että Tiia oli varsin innoissaan Latesta. Mutta tietysti Tiia tuntee Tiinan, koska Vekkihän on B-maajoukkueessa. Late näytti parastaan. Se ei tapansa mukaan pelännyt tai arastellut mitään kuten pohjaa, ääniä tai uusia ihmisiä. Kävi istuskelemassa varsin tyytyväisenä pöydällä, joka piippasi, juoksi pari vauhtiputkea ja sitten Tiia neuvoi meille eteenlähetystä. "Lupaava koira, takuuvarma agilitytykki, jos koulutus menee vain nappiin", oli Tiian tuomio :). Late on kyllä ihan huippukakara; rohkea, vietikäs ja vauhdikas. Se oppii asiat nanosekunnissa ja on äärettömän motivoitunut tekemään ihan mitä vaan. Kyllä tämän koiran kanssa olen saanut ihan lottovoiton.

Onni, jonka treenit kyseessä varsinaisesti oli, ei juuri treeniaikaa tuhlannut. Onnin kanssa ei omissa treeneissä ole tehty juuri muuta kuin kontakteja ja ihan muutaman esteen pätkiä. Edelliset kunnon treenit olivatkin olleet Petri Hasun valvovan silmän alla Maple Yard -leirillä, jossa Onnin vire oli tosi hyvä, mutta oma ohjaus hajoili pahasti. Peteltä tuli kuitenkin loistavia neuvoja vireen nostatukseen ja ylläpitämiseen radan aikana ja näillä sitten on menty kuukausi. Nyt kuitenkin Onni kävi kiskaisemassa 39 esteen rata nollalla ja lampsi sitten omahyväisen näköisenä jäähdyttelylenkille: "teeppä perässä, ipana!" :D Onnin vauhti ja vire oli aika huono, osittain siksi, että unohdin kokonaan Peten neuvot ja keskityin muistamaan jokaisessa kohdassa Tiian neuvomat ohjauskuviot. Ohjaus kuitenkin pysyi hyvin kasassa ja loppuun tuli sen verran vauhtia, että siihen oli hyvä lopettaa. Välillä näin päin :)

Maanantaina lähdettiin sitten mökille. Voi vitsi, koirat olivat riemuissaan. Mökki on Leon ja Onnin henkilökohtainen paratiisi ja siellä ne saavat olla kukkona tunkiona. Ei siis paljon pennun perässä roikkuminen haitannut kun piti pelata palloa, vahtia tiluksia ja välillä räyhätä omalle kaiulleen, joka vastasi lammen toisella puolella :) Leo ja Onni ovat kyllä ihan eri koiria mökkimaisemissa. Late ei aluksi ymmärtänyt ollenkaan mistä moinen vouhotus, mutta pian pikkumieskin oli ihan täysillä hommassa mukana. Pääasiassa mökkeily menee aina löhöillessä, mutta nyt tehtiin Tiian ohjeiden mukaan vähän aksaakin ja eteenlähetystä koko trion voimin. Kerrankin kun oli sen verran porukkaa, että sai otettua kuviakin. Tosin sen verran mökkeilyssä on ollut huolta, että kun Leo ja Onni pysyy maisemissa sen enempää vahtimatta ja voi luottaa siihen, etteivät ne mene syömään mitään tai pistä päätään käärmeenruoaksi, Late on toista maata. Se syö kaiken mikä koskaan on ollut elollista. Maanantaina se laukkasi ympäri pihaa linnunraato suussaan, ja milloin olen saanut kaivaa sen kitusista jyrsijöiden raatoja tai kissankakkaa. Mökillä Late innostui sitten keräämään sieniä. Kyseessä oli onneksi vain muutama, mädäntynyt, viimevuoden tatti, mutta pahoin pelkään että harrastusta jatketaan myös ensi syksynä. Pitänee ostaa sienikirja, jotka tunnistan, onko koira popsinut seitikin vai rouskun. Onnikin oli yhdessä pentuvaiheessa kovin kiinnostunut sienistä, joten toivottavasti tämä on ohimenevää.

Ah, niin mahtava paikka se kyllä on, että ihan harmitti tulla takaisin kaupunkiin.

Latelandia

2011-06-18T05:26:00.000-07:00

Niin siinä sitten kävi, että meille rymisteli täyttä vauhtia ja pisti ovenkarmit ja tuolinjalat uuteen uskoon, collielapsi Late. Virallinen nimi on niinkin hieno kun Maple Yard Glenfiddich (Glenfiddich on skotlantilainen viski). Kasvattaja oli se sama, josta olin seuraavan koiran päättänyt ottaa jo SM-kisojen 2008 aikana, kun näin ensimmäisen kerran livenä Laten isomummo Anzan. Toki välissä oli epäilyjen aikoja, varsinkin kun pitkään oli epävarmaan koska se pentu oikein tulee ja tuleeko sitä ollenkaan. Varsinkin siinä vaiheessa kun jännitettiin onko Pilkun astutus onnistunut ja samaan aikaan tarjottiin jo toista koiraa. Lisäksi monien mielipiteet collien hyvyydestä harrastus- ja kisakoirana, saivat epäilyksen kalvamaan takaraivossa. Mutta onneksi loppujen lopuksi luotin Tiinan kasvatustyöhön, ja siihen, mitä oma sydän sanoo. Collie on minun koira.

Late, sen kolme veljeä (Kelmi, Otso ja Nemo) ja sisko Kiila syntyivät 19.3.2011. Tiina laittoi minulle siitä heti viestiä. Olin ajatellut koko ajan, että narttu on seuraava koira, ja kun sitten selvisi, että pentueen ainut tyttö menisi sijoitukseen isä-Kirpun omistajille, olin hetken epätoivoinen. Tiesin kuitenkin, että tämän parempaa collieta ei ole mahdollista saada ja olisin tyhmä, jos antaisin sellaisen seikan kun sukupuoli vaikuttaa asiaan. Koska pennut asuivat mäntäsälässä kävin katsomassa niitä vain kerran eikä minulla ollut silloin vielä mitään hajua siitä kuka minulle tulisi. Olin antanut Tiinalle vapaat kädet valkata minulle pennuista sopivin oman kokemuksensa ja pentutestin perusteella. Eli minun tehtäväksi jäi vain päättää nimi. Koska varastossa oli siihen mennessä kertynyt vain narttujen nimiä, päätös jouduttiin tekemään melko nopeasti. Lopulta sain muutaman nimen listan, jotka olivat napakoita, lyhyitä ja ilman R-kirjaita (R-vikaisella on rajoitteensa). Äitini ja siskoni äänestivät listalta Laten ja se jäi. Eräs ystäväni sanoi, että Latesta tulee mieleen sellainen kolmekymppinen juntti, joka kuvittelee olevansa tosi kova ja cool, kun pitää nahkatakkia ja hakkaa puolet kevyemmän grillijonossa kello 4 aamulla. Jostain syystä minusta tuntui, että tuon kuvauksen perusteella nimi ja koira sopivat täydellisesti yhteen :D

Minulle selvisi vain kolme päivää aikaisemmin kuka pennuista tulisi minulle. Tällaiseen tulokseen Pekka Korri tuli Latesta (jonka työnimi oli enteilevästi Hulivili) pentutestissä:

1. Käyttäytyminen sylissä - 5 p. Erittäin rentoutunut/utelias

2. Luoksetulo <> rohkeus - 5 p. Tulee rohkeasti ja rauhallisesti

3. Kontakti - 5 p. avoin, ystävällinen, vapautunut

4. Taistelutahto - 5 p. Taistelee keskittyneesti, hyvä ote

5. Taistelutahto (ajava saalisvietti) - 4 p. Ryntää perään, jää sinne (sähäkkä)

6. Alistus - 5 p. Erittäin rentoutunut ja rauhallinen

7. Palautuminen - 5 p. Palautuu välittömästi

8. Ääniherkkyys - 5 p. Ei pelkää, menee heti tutkimaan

9. Käyttäytyminen pöydällä - 4 p. Liikkuu kohtuullisen rohkeasti, häntä alhaalla

10. Laumavietti (seuraaminen) - 5 p. Seuraa vapautuneesti, rohkeasti

Yhteenveto:

11. Toimintakyky - 5 p. Erittäin hyvä

12. Hermorakenne - 5 p. Erittäin hyvä

Muuta: Reipas, rohkea, tasapainoinen pentu

Hain Laten seuraavana viikonloppuna ja se tuli kotiin äitienpäiväksi.

Kolmen hyvin erilaisen koiran yhdistäminen kotioloissa on ollut todella haastavaa. Ensimmäiset päivät menivät hyvin. Late pääsi heti agilitytreeneihin ja kotona harjoiteltiin paljon kaikkea kuten naksua ja katsekontaktia. Latella oli aivan ällystyttävä kyky oppia asioita. Vain muutama toisto ja se tajusi mistä oli kyse. Siitä oli aivan selvästi mukava puuhailla minun kanssa ja oli colliemaiseen tapaan hyvinkin palvelualtis. Mutta toisaalta se oli hyvin voimakastahtoinen ja pisti hirveän shown pystyyn jos asiat eivät menneet sen mielen mukaan. Sadulla olli tullut vain pari viikkoa aikaisemmin russelinpentu Helmi ja vertailimme lapsukaisia silloin tällöin. Ja kappas, Latessa oli ihan samoja tapoja kuin russelissakin. Se olikin terrieri collien vaatteissa :D

Mutta jo ensimmäisen viikon jälkeen huomasin kuinka jännittynyt Onni ja Leo olivat. Late on energinen ja vilkas, mutta myös omapäinen, joten se pian oppi miten pystyi komentamaan vanhempia koiria. Kun oli tylsä hetki, se painui kiusaamaan Onnia. Ja aluksi näyttkin, että ärsyttäminen keskittyi vain Onniin ja, että Leon auktoriteetti pitäisi. Mutta varsinkin Laten kova ja kimeä ääni sai herkkäkorvaiset collipojat (myös Leon) hiipimään pitkin seiniä. Se tuntui olevan pennusta tosi hauskaa. Hiipiä nukkuvan koiran taakse ja alkaa ulista, jolloin ne takuuvarmasti kimposivat jaloilleen. Pian se olikin talon pieni tyranni. Oli käytännössä sama komensiko Late niitä ja komensinko minä Latea (jolloin Leo ja Onni vaistosivat minun turhautumisen ja stressin), mutta tilanne päättyi siihen, että Onni ja Leo kyyhöttivät jossain nurkassa. Koska toukokuu oli töiden suhteen tosi kiireinen ja stressaava ja elin jatkuvassa univajeessa, ongelmat koirien kanssa saivat vielä ihan omat mittasuhteet. Leo ja Onni pääivät lepuuttamaan hermojaan metsälenkeille ja Late sai opetella olemaan yksin. Toisaalta taas isot koirat saivat hetken lepäillä, kun kävin Laten kanssa treenaamassa tai tekemässä uusia juttuja. Late on tähän mennessä nähnyt jo lampaita, joista se oli tosi innoissaan (Late sai liinassa kävellä paimentavan Pyryn perässä), ylämaankarjaa, paljon erilaisia koiria ja käynyt tekemässä ensimmäisen peltojäljen. Pikkuhiljaa asiat ovat menneet parempaan suuntaan.

Kun Late oli ollut meillä kaksi viikkoa, suuntasimme Maple Yard-kasvattaja leirille Pöytiälle, Varsinais-Suomeen. Tämä tiesi 7 h tuntia ajoa yhteen suuntaan. Perjantaina piti lähteä suoraan töistä ja sunnutaiyön paluun jälkeen maanantaina taas töihin. Mutta oli se sen arvoista. Viikonloppuna oli tosi upea keli, paikka oli mielettömän hieno ja aksaa ja tokoa koko viikonloppu. Onni ja Late pääsivät tekemään agilityä ja Leo hoiti toko-osuuden. Parasta oli kuitenkin saada tavata toisia ihmisiä ja päästä mukaan porukkaan. En ole juurikaan ollut tekemisissä Leon ja Onnin kasvattajan kanssa, saati muiden kasvattien omistajien. Kateellisena olen seurannut kun ihmisillä on ollut hyvät välit kasvattajiin ja hyviä ystäviä muiden kasvattien omistajien kanssa. Minä jaon huoneen Päivin kanssa, jolla oli Laten veli Kelmi. Voitte kuvitella millainen ralli veljeksillä oli päällä :D Voiko olla parempaa? Koirien kanssa touhuilua aamusta iltaan, jonka jälkeen voi istahtaa grillin ääreen juttelemaan samanhenkisten ihmisten kanssa.

Kuvia viikonlopusta löytyy seuraavista linkeistä:

http://evien.kuvat.fi/kuvat/Maple%2520Yard%2520-leiri%252020-22.5.2011/ (Evie Rekola)

http://suloelvis.kuvat.fi/kuvat/Maple+Yard+-leiri/ (Jenni Mehtonen)

http://mapleyard.kuvat.fi/kuvat/Kasvattileiri%252020-22.5./

Leirin jälkeen trion harmonia toimi hetkellisesti, mutta kun Late oppi kyvyn haukkua, tilanne otti takapakkia. Leo ja Onni olivat lopulta niin paineistuneet, ettei auttanut kun kärrätä pikku-Hitler viikonloppuhoitoon. Se helpotti huomattavasti. Kolmen päivän aikana Onni ja Leo saivat rauhoittua, ja pahimmat solmut aukesivat. Leo ja Onni ovat olleet pitkään minun koiriani ja yhtäkkiä kaikki pyöriikin Laten ympärillä. Pelkästään kotona ollessa toisella silmällä on seurattava kakaran tekemisiä koko ajan eivätkä Onni ja Leo saa enää sitä jakamatonta huomiota minkä ne ovat ennen saaneet. Varsinkin kun Late haluaa tunkea mukaan ihan kaikkeen touhuun. Kolmen koiran kanssa eläminen on ollut paljon haastavampaa kuin uskoinkaan. Joskus on huonoja päiviä, mutta onneksi on niitä hyviäkin. Aina kun näen kolmikon leikkivän keskenään, vaikka vain hetken, alkaa hymyilyttää. Eiköhän niistäkin kunnon porukka muodostu vielä jonain päivänä.

Uusi kesä voi alkaa

2011-06-06T06:09:00.000-07:00

Uusi ihana kesä. Ja uusi blogi, joka alkaa pian täyttyä valituksesta kuinka uusi pentu Late, tekee minut, Leon ja Onnin hulluiksi hillumisillaan :) Näistä jatkossa.